Ultrapieni ongelma

Suurin tämän päivän ja tulevaisuuden ympäristöterveysongelma Suomessa ja länsimaissa eivät ole kemikaalit kulutustuotteissa, vaan ultrapienet- ja pienhiukkaset.

Pienhiukkasten ykköslähde on liikenne. Jäinkin miettimään, kuinka moni autoilisi ne pienet turhat matkat kaupungilla, jos tietäisi, mitä hengittäisi sisäänsä ja kuinka paljon. Selkeästi polttoaineiden hinnannousu ei ainakaan ole toiminut autoilua vähentävänä tekijänä, joten kaupunkien autottomuuteen tarvitaan jotakin muuta yllykettä - olisiko parempi hengitysilma riittävä?

Kaupungissa autoilusta kärsimme me kaikki. Hiukkasten lisäksi autoilu aiheuttaa melua ja vähentää kaupunkiympäristön miellyttävyyttä. Autojen väheneminen lisäisi myös pyöräilyn turvallisuutta ja parantaisi välillisesti julkisia yhteyksiä.

En kohdista tätä tekstiä kehenkään, joka autoilee siksi, että välimatkat todella ovat pitkiä. Mutta jokainen, joka ajaa kaupungissa ovelta ovelle ja valittaa parkkipaikkojen vähyydestä, on mielestäni pienen omantunnon piston ansainnut.

Jokainen ruuhkassa seistessä kulutettu polttoainelitra päätyy ainakin joltakin osin jonkun keuhkoihin. Jokainen auton alle jäänyt koululainen jää auton alle turhaan. Ihminen, joka käyttää omaa autoa kaupungissa päivittäin, vaikka julkiset yhteydet olisivat kunnossa, on itsekäs tai vähintään laiska.

Kaupunki ei kuulu autoille, vaan ihmisille.

Hyöty-suhde

Fysiikassa hyötysuhde on suure, joka kertoo, kuinka tehokkaasti energia muuttuu toiseksi. Esimerkiksi polttomoottorissa polttoaineen lämpöenergia muuttuu monimutkaisesti liikkeeksi, ja hyötysuhde on nykyään noin puolet. Puolet kulutetusta energiasta menee siis harakoille. Hyötysuhteesta on tullut ekologisuus- ja kestävyysväittelyssä myös merkittävä kohde - kaikki ongelmat ratkeavat, kunhan hyötysuhde vain saadaan riittävän korkeaksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyään elävät hyöty-suhteessa asioiden kanssa. Kaikki, mitä on tai tehdään, pitää olla hyödyllistä - nimenomaan rahallisesti. Jos toisesta ihmisestä ei ole hyötyä, hänet voi jättää kuin nallin kalliolle, tai irtisanoa. Jos koulutuksella ei pärjätä Pisa-testeissä, se ei ole hyödyllistä, joten se voidaan lopettaa. Jos palveluita ei voida tehostaa, ne voidaan lopettaa tai supistaa. Tämä kaikki on kytkettävissä rahalliseen hyötyyn.

Me ihmiset olemme kuitenkin todella tyhmiä eläimiä, koska osaamme ajatella. Ajattelun avulla saamme liikaa valtaa, jolla pystymme toisillemme perustelemaan yllä mainittuja tempauksia. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki, mitä teemme hyötysuhteen parantamiseksi, ei ole hyväksi meille tai ympäristöllemme. Ihmisten hyvinvointia ei voida mitata tehokkuudessa tai rahassa. Oikeastaan käytämme aivan liikaa aikaa siihen, että teemme asioista monimutkaisia, kun suhteemme hyötyyn on meille niin tärkeä. Haluamme vain hyötyä kaikesta - lopulta se kostautuu.

Luonto on mainio järjestelmä. Siellä ei ole mitään turhaa, vaan kaikella pienestä muurahaisesta suureen sinivalaaseen tai, bakteereista sademetsiin, on valtava merkitys. Onkin suorastaan tyhmää yrittää valjastaa luontoa hyötymielessä ihmisen eduksi - se on jo tehnyt sen puolestamme. Ihmisen pitää antaa luonnon hoitaa itse itsensä, ja keskittyä omaan elämiseensä - ei hyöty-suhteeseen. Ihmisen kuuluisi elää terveessä luonto-suhteessa ja terveiden ihmissuhteiden ympäröimänä. Kuinka moni voi sanoa elävänsä näin?

Intuitioon luottaminen on taito, jonka moni nykyihminen on tainnut hukata kiireisen pauhun keskelle samassa rytäkässä, kun unohti, mikä on elämässä tärkeää. Intuitio on se kuudes aisti, joka saa ihmisen tiedostamatta  tekemään onnellisia valintoja. Intuitiiviset ihmiset tuntuvat olevan niitä, joille elämä on helppoa ja tunteet aitoja. He ovat onnellisia. Onnellisella toiminnalla on tuskin mahdollisuutta tuottaa merkittävää voittoa, sillä onnelliset asiat tapahtuvat pienessä mittakaavassa. Se ei siis olisi kovinkaan hyödyllistä nykymaailman ihanteiden mukaan. Ja jos onnellisuus ja hyvinvointi eivät ole hyödyllistä, niin mikä sitten?

Ehkä meidän pitäisi alkaa laskea onnellisuuden hyötysuhdetta. Pienelläkin rahalla voidaan saada paljon onnellisuutta aikaan, kun se käytetään oikein. Esimerkiksi koulussa se tarkoittaisi ryhmäkokojen pienentämistä, kilpailun vähentämistä, liikunnan ja taide-aineiden lisäämistä sekä monimuotoisten opetusmetodien ja vuorovaikutuskeinojen käyttämistä. Koulujärjestelmän tulisi keskittyä siihen, että jokainen lapsi tai nuori voidaan riittävässä määrin ottaa huomioon yksilönä. Näin voitaisiin välttyä syrjäytymiseltä, suorituspaineilta, yksinäisyydeltä ja monelta muulta nykynuoren ongelmalta. Kenties useammasta lapsesta kasvaisi ihan tavallinen, tasapainoinen ja sosiaalisesti taitava nuori.

Onko siis hyödyllisempää säästää rahaa nyt, vai käyttää sitä todellisen hyvinvoinnin, sosiaalisen pääoman ja onnellisuuden luomiseen? Onko järkevämpää maksaa nyt tasapainosta, vai käyttää moninkertaiset rahat vasta sitten, kun tasapaino on jo järkkynyt, ja joudutaan siivoamaan jälkiä?

Yhden sydämen teoria

Tämä tekstiaarre on arkistojen kätköistä - mutta aina ajankohtainen.

En tiedä, miten syvällisesti te muut mietitte ihmisiä, ihmisten välisiä suhteita ja niiden vaikutuksia. Itse olen kuitenkin varsin kiinnostunut edellä mainituista, ja lisäksi tykkään kuunnella musiikkia ja lukea. Tästä on tullut päässäni aikamoinen combo, jonka ajattelin tässä nyt esitellä.

Kun pieni lapsi syntyy, hänellä on olemassa kaikki tarvittavat välineet ja aineet sydämensä, sielunsa ja persoonansa kasvattamiseen (Tästä eteenpäin kaikki sisältyvät sanaan sydän), aivan kuten kasvin siemenelläkin. Ja kuten kasvilla, sydämelläkin kasvuympäristö määrittää sen, millaiseksi sydän kasvaa. Kovat mutta rauhaisat kasvuolot tekevät ehkä pienen ja sitkeän, rakkaudella huolehdittu ja ruokittu kasvaa kauniiksi ja reheväksi.

Kuten siemenessä, myös sydämessä on kerroksia - se ydin, joka määrittää sitä, mitä teemme, sekä suojaava kuori, joka suojaa ydintä, varsinaista sydäntä. Kuori pitää sisällään mm. opittuja tapoja ja kiintymystä. Joskus kuori kasvaa niin paksuksi, että ydin ei koskaan pääse kasvamaan ja työntämään kuoren läpi uutta elämää.

Ihminen jakaa ja vaihtaa palasia sydämen kuoresta elämänsä aikana, eikä itse kärsi siitä. Sen vuoksi jotkut vanhat ystävät muistaa vuosikymmentenkin jälkeen lämmöllä - heillä on pala sydäntäni mukanaan. Syvimmät ihmissuhteet - parisuhteet ja lapset, ulottuvat syvimmälle, suoraan ytimeen. Rakkauden myötä ihminen vaihtaa aina puolet sydämestään toisen kanssa, ja se myös näkyy ihmisessä. Vai voisitko väittää, että tunnet jonkun, jota parisuhde tai vanhemmuus ei ole muuttanut?

Ja joka kerta, kun näin tapahtuu, sydän myös hajoaa hiukan. Sen vuoksi sydäntä pitää rakastaa, ja toisen osuutta omassa sydämessä vaalia ja arvostaa. Mitä rumemmin toisen sydäntä kohtelee, sitä julmemmin kohtelee toista ihmistä ja omaa sydäntään. Mutta hyvin huolehtimalla ja toista arvostamalla voi sovittaa ja kasvattaa sydämen palaset lähes saumattomasti yhteen.

Silloin, kun sydäntä pitää repiä, vaikka sitten eron vuoksi, voi sen tehdä taitavasti, jolloin yrittää vain saada oman palansa takaisin. Työ tehdään kärsivällisesti ja varoen rikkomasta koko sydäntä - ja vaihdossa annetaan myös toisen pala takaisin. Vaikkakin hyvin liitetyt palaset eivät koskaan lähde kokonaisina, vaan niistä jää aina jälkiä. Taitavasti hoidettu sydän tuntee vielä normaalisti, ja toipuu kokemastaan ajan kanssa.

Sydän voidaan myös repiä väkivalloin, ja tuolloin on riskinä se, että toisen sydän liian rajusta kohtelusta ja historiasta johtuen hajoaa niin pieniksi paloiksi, ettei sydän enää pysy kasassa ilman kuorta, eikä ainakaan kykene toimimaan kuten sen kuuluisi. Revitty sydän ei myöskään toivu kunnolla ilman kunnollista ja pitkäaikaista huolehtimista, ja kolhut saavat sen hajoamaan yhä uudelleen. Tällaisessa erossa käy myös usein niin, että toisen pala sydämestä jää palauttamatta, jolloin toisella osapuolella on puolitoista sydäntä, ja toisella vain puolikkaan verran murusia.

Ne ihmiset, jotka kantavat mukanaan ylimääräistä puolikasta, ovat niitä, joiden ei koskaan tarvitse antaa palaakaan omasta sydämestään, sillä heillä on se ylimääräinen puolikas, jota voi kohdella kuin jalkapalloa - kantaa mukana ja pallotella ihmiseltä toiselle.

Kun jaksaa muistaa, kenen sydämien kanssa oma sydän on vaihtanut paloja, on myös helpompi ymmärtää itseään. Ja oman itsensä takia ihmissuhteet, (myös ne loppuvat) kannattaa elää täydellä sydämellä - näin jokainen meistä voisi olla vahvempi ja tasapainoisempi. Ei ole ainuttakaan hyvää syytä kohdella toisen sydäntä huonosti.

Koira luo hyvinvointia

Haluan harrastaa koirani kanssa. Ja oli pakko kohdata se tosiasia, että en jaksa liikkua koiran kanssa haluamallani tavalla. Niinpä ilmoittauduin kuntokurssille, ja on kai pakko myöntää myös itselleen, että taisin hieman hurahtaa. Treenaaminen on kivaa, ja minulla on energiaa ja parempi olo! Koira toimii kyllä mahtavana motivaattorina liikuntaa ja yleistä hyvinvointia ajatellen!

Liikunnan tuomien terveyshyötyjen lisäksi koira on mainio allergioiden estäjä, ja edistää muutenkin terveyttä laajemmin. Tulin tätä kirjoittaessani ajatelleeksi myös psyykkistä hyvinvointia - koira palauttaa stressistä. Voihan olla, että vaan kuvittelen, mutta mielestäni meillä ei ole viimeaikoina pahemmin ehditty kotona riidellä. Eikä kyse ole pelkästään ehtimisestä. Sillä koira suhtautuu kotiin palaaviin ihmisiin joka ainoa kerta sellaisella rakkaudella, että kovin moni ihminen ei pysty samaan. Yritä siinä kuolaisten kielipusujen keskellä sitten ylläpitää sitä töiden aiheuttamaa turhautumisen tunnetta. Onnistuuko?

Ihailen vilpittömästi koirien kykyä heittäytyä tilanteeseen, ja työntää nenänsä joka paikkaan silloin kun sitä tarvitaan. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun koira on se keskeyttävä tekijä silloin, kun hommat eivät luista, tai kun oikein korpeaa ja koira änkeää väkisin syliin. Ne tietävät, milloin me ihmiset kaipaamme tauon, lepoa tai lohduttajaa.

En voi kuin ihmetellä sitä, miksi koirat ovat Suomessa niin epätervetulleita moniin paikkoihin - niiden höydyt esimerkiksi lukukoirina, vanhusten seuralaisina ja ihmisten tarkkailijana ovat niin ilmeisiä. Tähän asiaan voisi vaikuttaa - pienillä järjestelyillä töissä, kouluissa, kirjastoissa ja laitoksissa saataisiin varmasti luotua mahdollisuuksia ottaa koiria aktiivisemmin mukaan toimintaan ilman, että allergikkojen perusoikeudet liikkua julkisilla paikoilla vaarantuvat.