tiistai 24. helmikuuta 2015

Veri on elämää

Seuraatko punaisen ristin Veripalvelua somessa? Minä seuraan. Jossain silmänurkassa vilahti taas tuttu, punainen veripisara, ja mieleen hiipi pieni hätkähdys - edellisestä luovutuksesta on jo liian kauan.

Aloitin verenluovutusurani heti täytettyäni 18. Muutama sukulainen on ollut tällä saralla tosi aktiviinen, ja esimerkki innoittaa. Olihan sitä pakko kokeilla. Ensimmäinen kokemus ei ollut mikään maailman paras, vaan luovutuksen jälkeen hiukan heikotti. Se meni kuitenkin ohi varsin pian, enkä antanut sen säikäyttää. Menin myös seuraavan kerran - ja siitä asti luovutukset ovat sujuneet ihan mallikkaasti.

Toisinaan on kyllä ollut molemmat kädet paketissa, kun ensimmäinen neula on mennyt hutiin, mutta se on pientä. Onnistumisen fiilis on mahtava.

Tajusin veren arvon kunnolla vasta, kun tarve verivalmisteille olisi voinut olla omakohtainen. Onneksi selvisin ilman lisäverta - hyvistä veriarvoista on hyötyä myös tässä suhteessa.

Tunnen henkilökohtaisesti myös muutamia ihmisiä, joilla on ollut syöpä, ja heillehän verivalmisteet ovat henki ja elämä, kirjaimellisesti. Toipumisprosessia on mahtava seurata, koska tietää, että omalta osaltaan voi vaikuttaa kahdella tavalla - olemalla läsnä ja tarjoamalla elämää veressä. Välttämättä ystävään tiputettava verivalmiste ei ollut lähtöisin minusta, mutta minun ansiostani hänellekin riittää sellaista.

On pakko sanoa, että pillahdin itkuun, kun luin jokin aika sitten veripalvelun sivuilta selviytymistarinoita. Jos et tähän mennessä ole uskaltanut verta luovuttaa, niin suosittelen lukemaan. Verta luovutetaan oikeiden ihmisten vuoksi, ja kammo luovutusta kohtaan on jokaiselle vain mahdollisuus voittaa - itsensä tai elämää.

Minä aion mennä taas huomenna, kun perheen flunssakierrekin on saatu vihdoin selätettyä. Lähdetkö mukaan?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Susipelosta puuttuu suhteellisuus

Sudet ovat taas pinnalla. Tällä hetkellä eletään aikoja, jolloin kannanhoidolliset luvat keräävät kasaan innokkaita jahtimiehiä. Minua susikeskustelu jaksaa kuitenkin ihmetyttää. Susi on äärimmäisen pieni riski.

Punahilkka on tehnyt tehtävänsä, ja susipelko on voimissaan. Susien tai petojen pelätään syövän lapset, koirat ja arvoesineet. Noh. Tutkitaanko asiaa vähän tilastojen valossa?

Otetaan ensimmäisenä ne lapset, se kaikkein pelottavin kauhuskenaario. Suomessa edellinen suden tappama lapsi on 1800-luvun loppupuolelta, sen jälkeen luotettavia tapauksia ei ole. On lienee todennäköisempää voittaa lotossa, kuin joutua suden suuhun.

Sen sijaan pelkästään vuonna 2012 Suomessa on sen sijaan kuollut 519 alle 20-vuotiasta. Näistä osa väkivallan, tapaturmien ja liikenneonnettomuuksien johdosta (Käpy ry). Nämä kolme luokkaa kuuluvat niihin, joihin me vanhempina ja ihmisinä voisimme vaikuttaa. Jos kuolleiden lasten määrä olisi vuosittain n. 500, ja vuosia edellisestä suden aiheuttamasta ihmisvahingosta on pyöreästi 150 vuotta, niin tuona aikana on kuollut 75000 lasta muihin syihin. Onko susi tosiaan lapsia ajatellen niin varteenotettava riski, minä sitä pidetään?

Seuraavana koirat, tällä kertaa tutkimme kennelliiton koiranet-tietokantaa, mistä löytyy rotukohtaiset kuolinsyytilastot.

Petovahinkoihin (sisältää myös muiden petojen aiheuttamat kuolemat) on ilmoitettu kuolleen 24 suomenajokoiraa tähän hetkeen mennessä. Kadonneita on 53, näistäkin osa voi olla joutunut petojen suuhun. Molempiin luokkiin kuitenkin varmaankin kuuluu koiria, jotka on kaikessa hiljaisuudessa kuopattu saunan taakse, ja peto- tai vakuutuskorvauksien toivossa ilmoitettu asia näin - mutta tämähän on vain ääneen lausuttu epäily. Vastaavat luvut harmaalle norjanhirvikoiralle ovat 16 petovahinkoa ja 43 kadonnutta. Kumpaankin rotuun kuuluu lisäksi satoja, joiden kuolinsyytä ei ole ilmoitettu.

Muut kuolisyyt ovat kuitenkin mielenkiintoisempia. Tapaturman tai liikennevahingon seurauksena on kuollut 638 suomenajokoiraa ja 324 harmaata norjanhirvikoiraa. Valtaosa näistä varmaan metsästystilanteisiin liittyviä auton alle jäämisiä ja osa kenties jopa suoranaisia vahinkolaukauksia. Miksei susikeskustelussa muisteta sitä, että ihminen on ihmiselle - ja koiralle - susi? Tilastojen valossa paljon sutta pahempi.

Sitten ne arvoesineet, lähinnä voidaan puhua karjasta. No, susi on petoeläin, jota luonnollisesti helppo saalis vetää puoleensa. Petovahinkoja voi kuitenkin kunnollisilla aitauksilla ja laumanvartijakoirilla ehkäistä. Kaikkia ei varmaankaan koskaan saada ehkäistyä, mutta sitä varten ovat petokorvaukset. Ja kun puhutaan porotaloudesta, niin kannattaisi suden sijaan jälleen kääntää katse meihin ihmisiin.

Suomen lapin porokanta on ylittänyt aika päiviä sitten kestävän tason, ja näin ollen myös porot ovat suurissa laumoissa ja ravinnon puutteesta heikkona helppoa saalista. Susilla on lapissa kunnon mässäilybileet - ei kai ole ihme, että niitä siellä on? Susikantaa olisi pohjoisessa helpointa rajoittaa rajoittamalla niiden saaliseläimiä. Ja samalla voitaisiin saada myös uhanalaisen metsäpauran kanta nousuun, sillä se jää pahasti hoidetun porokannan jalkoihin. Ai niin - porojenkin kohdalla pitänee mainita liikenne, taitaa olla sekin porojen kuolinsyytilastoissa korkeammalla, kuin petovahingot. Mutta miksei kukaan valita niistä turisteista, jotka niiden porojen yli ajelevat katumaastureillaan?

Noh, syyhän on tietysti raha - tämä tilastokatsaus todistanee edes hiukan, että susipelko on melko irrationaalista. Susi on kuitenkin hieno eläin ja kuuluu suomalaiseen luontoon. Itseasiassa - järkeistämällä ihmisen toimintatapoja ja ottamalla se järki käteen, susista voitaisiin tehdä matkailubisnes. Tai, nehän ovat sitä jo, mutta toimintaa olisi varaa laajentaakin. Uskoisin, että villi ja vapaa susi puhtaassa suomalaisessa luonnossa on aika houkutteleva niille, joilta metsät ja suot puuttuvat, ja jotka eivät ole elämässään nähneet edes kettua elävänä.

Peto on aina peto, mutta silläkin on oikeus elää. Kenties sitä petoa vain on helpompi syyttää ja pelkoa hallita yrittämällä hankkiutua sen lähteestä eroon? Olisi kuitenkin mahdollista myös katsoa peiliin - me ihmiset olemme paljon vaarallisempia, kuin pedot, ja meidän olisi aika kantaa vastuuta toisistamme ja tasapainoisesta luonnosta, petoineen kaikkineen.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Tuhkaksi taivaanrantaan

Menetin tässä hiljattain itselleni rakkaan ihmisen. Hiljaiselo tällä blogisaralla johtuu siitä, ajatuksia on ollut vähän vaikea saada nyt järjestykseen. Mutta menettämisen myötä löytää onneksi aina palan itseään, ja tajuaa elämän arvokkuuden.

Olen myös saanut/joutunut olla mukana miettimässä sitä viimeistä matkaa - ja tämä aihepiiri on saanut minut miettimään ihan koulutukseni alkuaikoja. Saimme nimittäin ihan ekoihin kuuluvalla kurssilla aikanaan tehtävän tehdä uutisesittely jostakin ympäristöön tai ekologisuuteen liittyvästä uutisesta. Me parini kanssa valitsimme pari erilaista kuolemaan liittyvää uutista. Halusimme saada aikaan keskustelua, ja sitä saimme. Joten, ehkäpä nämä uutisoinnit kannattaa kaivaa naftaliinista.

Ensimmäinen uutisemme oli Turun sanomista, otsikolla Turussa alettu hyödyntää krematorion lämpöenergiaa. Järjellä ajatellenhan on vain hyvä, että lämpö menee hyötykäyttöön, mutta toisaalta ymmärrän, että asiaa on myös vastustettu ja se saattaa hiukan puistattaa. Tuhkaaminen on varsin ekologinen ratkaisu monessakin mielessä - paitsi että vainajista saadaan lämpöenergiaa, niin myös hautaamiseen tarvittu pinta-ala vähenee roimasti. Yhteen hautapaikkaan saadaan mahdutettua samanaikaisesti kolme uurnaa, eikä kuopan kaivaminen ole kovin työlästä, sillä se ei vaadi syvyyttä kuin 1/3 arkkuhautauksesta. Varsinkin savesta tehdyt uurnat maatuvat todella nopeasti, jopa tunneissa. Tuhkat voidaan myös haudata muistolehtoon tai levittää kuolleen toivomaan paikkaan, jolloin ainakin teoriassa tarvittu pinta-ala pienenee entisestään.

Myös toinen uutinen koski hautaamista, tuolloin pinnalla oli pahvinen arkku, mikä oli suunniteltu erityisesti polttohautausta varten. Ekologisuutta ainakin teoriassa olisi lisännyt se, että pahvinen olisi tavallaan sisäosa, ja puuarkkua olisi käytetty vain kuorena, mutta sitä ei olisi tarvinnut polttaa vainajan mukana, vaan kuori olisi voitu käyttää uudelleen. Ylen uutisointi vuodelta 2013 on kuitenkin tuonut lisätietoa silloiseen, vuoden 2010 spekulaatioomme siitä, toimiiko tämä. On harmillista, että ei toimi, sillä resurssien säästäminen olisi viisasta, jos se on mahdollista. Vaan ehkäpä vielä jonain päivänä myös arkkujen uusiokäyttö edes jossain määrin onnistuu.

On toki ymmärrettävää, että omaiset haluat läheiselleen vainajan näköisen muistojuhlan. Mutta materialismiin on silti turha sortua - tuhkaksi palavaa arkkua ja pelkäksi aineeksi muuttunutta ruumista surullisempaa on mielestäni se, että myös hautajaisissa myynti alkaa olla nouseva trendi. Surulla rahastaminen nyt vaan jättää aika ikävän kuvan, ainakin minulle.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kuka välittää?

Välittäminen on taitolaji. Se vaatii sen, että pitää olla tuntosarvet töröllään, ja nähdä, kenestä pitää välittää. Harvalla on nykypäivänä siihen tahtoa tai aikaa. Tuhoisa trendi. Oikeastaan en kuitenkaan nyt halua käsitellä sitä, kuka välittää ja kenestä, vaan sitä, mikä vaikutus on sillä, että ihan itse välitämme ympäristöstämme.

Jatkuvasti valitetaan siitä, kuinka palvelut huononevat, paikat ovat rempallaan ja asiat eivät hoidu. Ei näissä väitteissä ole oikeastaan mitään kiistämistä, kaikesta säästetään, ja se näkyy. Mutta se oikea syy tämän kaiken takana: kuinka me itse osaltamme olemme aiheuttamassa tätä murrosta.

Muutama esimerkki: Lähistöltämme uusittiin muutama bussipysäkki, vanhat vesivanerihökötykset vaihdettiin uusiin, tyylikkäisiin ja vedenpitäviin. Tällä hetkellä niistä kumpikin on pelkkä onnettoman näköinen teräsrunko ja pari kakkosnelosta, koska niiden lasiseinät pistettiin atomeiksi joskus uuden vuoden tienoilla. Oletettavasti asialla oli paikallista nuorisoa.

Ja sitten toinen ihan yleinen ongelma, pahoinvointi. Enkä nyt tarkoita mitään yrjötautia, vaan sitä, että liian moni jää yksin, on perheväkivaltaa, yksinäisyyttä, mahdottomia arjen askareita, laiminlyöntiä...

Kuinka paljon me ihan tavallisina kansalaisina voisimme vaikuttaa ihan pelkästään välittämällä? Jokainen bussipysäkki on verovaroin kustannettu, se kuuluu meistä jokaiselle. Jos kyseessä on oma polkupyörä tai roskiskatos, kuinka moni antaisi oman jälkikasvunsa tuhota sen? Pelkästään se on välittämistä, että lapset ja nuoriso kasvatetaan kantamaan vastuuta teoistaan, ja heidän menemisistään huolehditaan ja heille asetetaan rajat.

Keneltä se on pois, jos kysyt naapurin mummolta, mitä kuuluu, ja voitko autaa kantamaan kauppakassin kotiin? Tai ehdotat tutulle yksinhuoltajaäidille, että voit ottaa hänen lapsensa hoitoon illaksi, jotta äiti saa omaa aikaa? On myös väärin sulkea silmänsä niin eläinten, lasten kuin kenen tahansa huonolta kohtelulta - jos vain olemme hiljaa, hyväksymme käytöksen.

Välittäminen on pieniä tekoja - ja aitoa hyvinvointia. Hyvää mieltä ei voi ostaa, ja sillä saa aikaan ihmissuhteita. Kun antaa hyvää, saa sitä myös itse - ja parhaassa tapauksessa muuttaa jonkun toisen uskon elämään ja ihmisten hyvään tahtoon. Ja sitä paitsi se säästää niitä veropennejä. Silmät auki ja välitä! NYT!

maanantai 2. helmikuuta 2015

Kestävämpää kaavoitusta

Kaupunkien ja alueiden kaavat ovat jänniä, ne ohjailevat rakentamista tosi paljon, mutta välillä niissä keskitytään todella epäolennaisiin seikkoihin, kuten talojen sävyihin ja ikkunoiden määrään. Kaupunkiympäristö on mielekkäämpi ja monipuolisemmin sopiva, kun siinä on vaihtelua.

Tämä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi aloin kirjoittaa. Mieleeni  pälkähti eräs ajatus, kun rustasin ylös tietoja siitä, mitä oikeastaan olen tehnyt, nähnyt ja kokenut kaupunkisuunnittelu-teeman ympärillä.

Esimerkiksi tuuliturbiinit, aurinkopaneelit- ja keräimet täytyy sallia kaavassa. Kaupunkialueilla niin ei usein tehdä, sillä kaupunkien kassalle on edukkaampaa, että suositaan kaukolämpöä, joka sekin paikasta riippuen voidaan tuottaa ainakin osin fossiilisilla polttoaineilla. Uusiutuvaa energiaa kannattaisi kuitenkin suosia pieninä, paikallisina yksiköinä myös kaupungeissa, jos se olisi taloudellisesti kannattavaa. Julkiset rakennukset ovat tietysti aivan ilmeinen kohde - mikä sen parempi, kuin että kiinteistö tuottaa osan energiastaan itse, eikä aiheuta samassa määrin sähkö- tai lämmityskuluja, kuin ilman omaa energiantuotantoa oleva.

Kuitenkin myös yksityisasutus voisi olla kannattavaa: jos kaupunki vuokraisi tontin rakentajalle hieman edullisemmin, vaatisi kaavassa yhden tai useamman uusiutuvan energian lähteen ja energiapihiä, ekologista rakentamista. Mutta mikä tekisi mallista kannattavan sekä asukkaalle että kaupungille, on se, että kiinteistön itse tuottama sähkö olisi asukkaalle ilmaista (+ se edullinen tontti), ja valtakunnan verkkoon syötetystä sähköstä tuotot käärisi kunta tai kaupunki. Tietysti ulkopuolelta ostetun sähkön maksaisi käyttäjä, joten kunnalla olisi mahdollisuus vain voittaa, toisaalta asukasta kannustettaisiin tällä myös pitämään kulutuksensa vähintään oman talonsa sähköntuoton tasalla niin, ettei ylimääräisiä kuluja sähköstä tule.

Olisiko uusiutuvan energian suosiminen todella niin vaativaa? Tämä malli ei toki toimi omistustonteilla, mutta silti kaavaan voisi lisätä energiantuotantopykäliä varsinkin silloin, kun kaukolämpöverkko ei ole ihan ulottuvilla, joka tapauksessa on varmaa, että fossiilisten polttoaineiden hinnat eivät tule ainakaan laskemaan tulevaisuudessa - miksi estää maailmaa kehittymästä hitusen puhtaammaksi vain ulkonäköseikkojen vuoksi?