Ihana, kamala luonto

Lupasin edellisessä postauksessa kirjoittaa luonnosta. Tämäkin tekstiaihe on muhinut päässäni jo jonkin aikaa - itseasiassa siitä asti, kun eräs maailmanmatkaaja palasi kotiin, ja tätä aihetta sivuttiin muutamissa keskusteluissa.

Luonto on sitä, mikä täällä olisi ilman meitä ja meistä huolimatta. Se on jotain, mitä me emme koskaan voi poistaa emmekä täysin hallita. Se on sitä, mikä puskee sitkeästi läpi asfaltista ja valtaa kaiken meidän jälkeen jättämän takaisin omakseen, ja tekee siitä taas kaunista. Luonto on sitä, mikä tarjoaa meille kaikki elämän edellytykset.

Luonto on tasapainoa, ja sen tasapainon järkyttäminen on meidän ihmisten erikoisalaa. Kuten alussa mainitsin, tästä aiheesta on käyty keskusteluja tässä kesän mittaan. Eräs kommentti jäi mieleeni, kun keskustelimme luontomatkailusta Aasiassa. Koulukaverini oli eräässä Aasian maassa tekemässä harjoittelua muutama vuosi sitten, jotta paikallisesta (luonto)matkailusta saataisiin kestävää.

"Ei siellä voi saada matkailusta kestävää, kun paikallisessa kulttuurissa heitetään roskat maahan". Mielestäni tämä määrittää aika hyvin eräänlaista luontokäsitystä. Oikeastaan roskien suurin haitta on niiden merkitys esteettiselle silmälle, ja se, että eläimet voivat niihin jäädä jumiin, ja tietysti niiden hajoaminen mikropartikkeleiksi ja kerääntyminen eliöihin. Mutta silti, Luontoa ne harvemmin kuitenkaan varsinaisesti häiritsevät. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Luonto voi pääsääntöisesti ihan hyvin vanhoilla kaatopaikoilla, vaikka maa on kyllästetty muovilla. En tarkoita, että roskat voisi ja kuuluisi silti heittää maahan - mutta roskaaminen on ennemmin esteettinen ja materiaalien kiertoon liittyvä ongelma.

Suurin riski Aasialaiselle luontomatkailulle ovat paikalliset ihmiset ja toisaalta länsimaiset suuryritykset. Paikallisillakin on tietty oletus siitä, mitä länsimainen turisti haluaa. Palmurannan ja bungalowin. Mutta mitä tulee paikallista luontoa kaipaava turisti katsomaan, jos luonto on siivottu pois alta, ja tilalle tuotu muovinen kuvitelma paratiisista? Luonto on kokonaisuus, josta ei voi hävittää puita, kukkia, skorpioneja tai käärmeitä - jokaisella eliöllä on oma asemansa, ja jonkun poistaminen ihmisten mukavuudenhalun vuoksi järkyttää luonnon tasapainoa.

Jos hävitetään pedot pelon vuoksi, kasvinsyöjät villiintyvät ja kasvikunta - mukaanlukien viljelykset - altistetaan ylilaidunnukselle. Jos kasvinsyöjät metsästetään vähiin tai jopa loppuun säätelemättömän metsästysmatkailun tai eläimistä valmistettujen matkamuistojen vuoksi, kasvikunta villiintyy. Lajisto yksipuolistuu, kun eläinten kulutuksesta hyötyvät kasvit jäävät jalkoihin. Muutokset kasvilajistossa vaikuttavat perhosiin ja hyönteisiin, jotka taas vaikuttavat lintuihin, kaloihin ja lepakoihin.

Kestävä luontomatkailu on sitä, että luonto otetaan kokonaisuutena huomioon. Sen kantokykyä tarkkaillaan ja sen olemassaoloa kunnioitetaan. Jos merkkejä muutoksista havaitaan, niihin puututaan. Kulkemista ehkä säädellään, reitit merkitään riittävän hyvin, eikä metsästystä harjoiteta holtittomasti. Myös kasvien keräilyä rajoitetaan tarpeen vaatiessa. Liikkuminen luonnossa hoidetaan kestävästi - joka paikkaan ei tarvitse olla asfalttitietä, ei edes kivettyä, vaan luonnossa voi liikkua kävellen, ratsain, sopivassa paikassa vaikkapa meloen tai gondolihissillä. Veden äärellä sukellus ja snorklaaminen ovat luontevia mahdollisuuksia. Ja tietysti, se jätehuolto hoidetaan asianmukaisesti.

Turistilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia palveluja paikalliset tarjoavat. Kestäviä vaihtoehtoja voi pyytää - ei pidä tyytyä luontoa riistävään matkailuun, sillä kestävät vaihtoehdot kuluttavat vähemmän ja tarjoavat enemmän.

Luonto on läsnä myös arjessa. Luontoon kuuluu sen koko kirjo, jokainen ravintotaso. Pedotkin ovat osa luontoa, vaikka ne herättävät pelkoa. Luonto ei kuitenkaan ole vaarallinen - se noudattaa vain omia lakejaan. Vaikka kuinka haluaisimme, susi ei voi olla saalistamatta, eikä kyy voi myrkylleen mitään. Me voimme pitää huolen omistamme - ja mahtua elämään rinnakkain. Kummallakin lajilla on, jälleen kerran, oma asemansa, oma tehtävänsä luonnossa, jota me emme saa pois. Eikä pelko ole edes syy yrittää. Pelko kertoo enemmän ihmisestä, kuin siitä lajista, jota pelätään.

Rantakäärme keväällä lämmittelemässä lenkkipolullamme.

Olimme eräällä tuttavien mökillä kesälomalla. Kivistä rakennetulla laiturilla asusti ainakin kaksi rantakäärmettä, eikä mökkiläisillä itsellään ollut niistä mitään tietoa. Minä hiiviskelin innoissani laiturilla niitä tutkimassa - ja herkästihän ne livahtivat piiloon. Rantakäärmeet, ja kyytkin jossain määrin, ovat kiehtovia, kun niitä saa tutkia rauhassa. Kyllä minäkin sätkähdän joka kerta nähdessäni käärmeen odottamatta - yleensä siksi, että se on riski, varsinkin koiraa ja lasta ajatellen. No, ainakin toinen käärmeistä pääsi sittemmin hengestään vain siksi, että sattuu olemaan käärme - vaikkakin sinänsä vaaraton.

Melkein toivon, että jos käärmevainoa jatketaan, rantakäärmeiden tilalle ilmestyykin kasa kyitä. Lajit näet eivät ilmeisesti mahdu asustamaan samoille rantakiville, ja kauniit, solakat rantakäärmeet olisivat ainakin minun valintani näistä kahdesta. Kumpikin kuitenkin karsii jyrsijöitä, eli on joka tapauksessa hyödyksi. Mielummin valitsen itse tasapainosta sen vaarattoman puolen, joka pitäisi ne ei toivotut kyyt poissa, kuin annan tilaa niille kyille, jotka hitautensa ja myrkkynsä vuoksi ovat paljon todellisempi riski. Vai monestako rantakäärmeen puremasta luette somesta joka kesä?

Taustalla tiibetinhanhi - se on eksynyt ihan väärään paikkaan,
Turkuun, mutta täällä on sille sopivaa luontoa, elinympäristö,
ekolokero johon se sopii.

Luonto tarjoaa meille myös ekosysteemipalveluita - asioita, joista meidän elämämme on täällä kiinni (vesi, happi), ja joista on meille hyötyä (mikrobien tekemä puhdistustyö, maaperä, ravinnekierto). Ekosysteemipalveluita meillä ei ole varaa pilata, tai olemme pahassa nesteessä - niiden kaupalliseen valjastamiseen meillä kuitenkin on varaa ja huikeasti mahdollisuuksia.

Luonto on maailmanlaajuinen, alkaa taivaanrannasta ja päättyy toiseen. Se ulottuu avaruudesta maan ytimeen. Se muuttuu, ja toisaalta on pysyvä. Sen lakeihin kuuluu tappaminen, mutta myös pysyvyys ja suojelu. Se on julma, mutta samalla kaunis, kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia ja uutta elämää. Se oli täällä ennen meitä, ja tulee olemaan vielä pitkään meidän jälkeemme. Se on kaikkea bakteerista sinivalaaseen, avoimelta mereltä läpitunkemattomaan sademetsään. Se on meidän jokaisen koti, ja meidän jokaisen elämä on siitä kiinni. Ja silti sitä raiskataan ja pahoinpidellään joka päivä.

Me ihmiset olemme ainoa laji luonnossa, joka syö maata omien jalkojensa alta - ja samalla vähän muiltakin lajeilta. Ja sen vuoksi me onnistumme niin taitavasti
järkyttämään sitä luonnon tasapainoa. Muut tyytyvät ottamaan vain sen, mikä niille kuuluu. Miksei se riitä meille?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa - ympäristösuunnittelijan arkea 10/10

Tämä minua hiertänyt ja kaivertanut aihe - ja tämän "tekstisarjan" viimeinen osa. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä aiemminkin, usein, paljon. Mutta tähän aiheeseen oikeastaan kiteytyy kaikki, mistä ympäristösuunnittelijan työssä on kyse. Eli siis mitä oikeastaan onkaan ympäristö?

Meillä oli eilen eskerilaisten vanhempainilta. Hyvin järjestetty ja kiva tilaisuus. Siellä pyydettiin kirjoittamaan lapuille toiveita lapsen eskarivuodelle. Minä kirjoitin yhteen "erilaisia ympäristöjä". Tiedin lappua kirjoittaessani, että asia voidaan käsitellä vain asteikolla "metsä - piha - pelto", jolloin kaikki olisi ollut ihan hyvin, erilaiset ympäristöt on siinä kontekstissa helppo ymmärtää. Mutta lappuun pyydettiin tarkennusta, ja koska minä näen ympäristön niin moniulotteisesti, syvästi ja kaikkeen liittyvänä, yritin varovasti selittää.

Erilaisia ympäristöjä on myös kulttuuriset ympäristöt, erilaiset perinteet, sosiaaliset suhteet, työympäristö ihmisineen, suvaitsevaisuus - se maailma, jossa elämme. Eri paikoissa, kulttuureissa, perheissä, on erilaiset toimintatavat, ja minä koen tärkeänä, että lapsi pääsee näinä globaaleina aikoina osalliseksi niistä.

Tähän asti meni ihan hyvin. Hätäpäissäni otin kuitenkin uskonnon ja suvivirren esimerkiksi, ja kuten tiedetään, sen kortin nostaminen aiheuttaa joskus vaistomaisen torjuntareaktion. Kuitenkin - mielestäni on parempi, vaikka suvivirsi on virsikirjassa ja tavallaan uskonnollinen symboli, niin sitä ei poisteta lasten arjesta, eikä kaikkia uskonnollisia asioita yritetä kaikin voimin torjua.

Terveempi ratkaisu on tuoda uskonnot ja muut kulttuurit osaksi arkea - mikään ei estä juhlimasta eskarissa ramadania, hanukkaa tai sadonkorjuuta. Ihan yhtälailla arvokkaita ovat perinteiset vuoden kiertoon liittyvät juhlat kuin jokaisen uskonnonkin merkkipäivät. Lapset ovat vastaanottavaisia, ja mitä monipuolisemmin he törmäävät näihin kulttuureihin arjessaan, sitä helpompi heidän on myös tulevaisuudessa ymmärtää ympärillään pyörivien ihmisten arkea. On ihan turha kuvitella, että maailman globalisoituessa nämä kulttuurit eivät tulisi vanhemmallakaan iällä vastaan arjessa - ja nyt on se hetki, kun niistä tehdään "normaaleja" asioita, jotka eivät oikeuta syrjintään tai muutenkaan erilaiseen kohteluun.

Illalla lenkillä talsiessani mietin tätä esimerkkiäni, ja muistin erään mainoksen (en valitettavasti löytänyt sitä nopealla etsimisellä - heitä linkillä, jos löydät) , joka olisi ehkä sopinut esimerkiksi paljon paremmin. Kyseessä on Kellogsin riisimurojen mainos, jossa länsimaiset laset yrittävät syödä riisimuroja puikoilla. Homma näyttää vaikealta, mutta pieni kiinalainen tyttö nappaa muron varmasti ja tarkasti. Kyse on siitä, että kiinalainen lapsi, vaikka eläisi länsimaassa, elää koko ajan myös kiinalaisen kulttuurin keskellä, ja puikoilla syöminen on normaalia ja arkista. Lapsi on oppinut toimimaan omassa kulttuuriympäristössään. Mainoksen muut lapset voisivat oppia tältä pieneltä tytöltä paljonkin kiinalaisesta kulttuurista - sen on mahdollista sulautua osaksi arkista ympäristöä.

Muita kulttuureja voi tuoda esiin myös ruokakulttuurin kautta - kuinka paljon lapset oppivatkaan esimerkiksi siitä, että jossain päin syödään kookospähkinöitä tai riisiä. Fyysinen ympäristö, palmusaaret tai riisinviljelyyn sopivat ylängöt tulevat helposti mainittua sivulauseessa, kun puhutaan siitä, miksi jossakin syödään eri tavoin kuin meillä. Samalla opitaan luonnonvaroista, kasvukausista - tarkastelunäkökulma määrittää, mitä kaikkea kulttuureja tutkimalla voidaan tuoda esiin.

Nämä lentokyvyttömät joutsenet, muistaakseni
nimeltään Minttu ja Ville,
elävät Heinolan lintutarhalla ihmisten luomassa
ympäristössä, ja ovat oppineet käyttäytymään
uuden ympäristönsä sanelemin ehdoin,
eri tavoin, kuin luonnossa elävät lajitoverinsa.

Samoin on ehkä järkevää keskustella siitä, miksi joissakin kulttuureissa vaikkapa röyhtäys tai ruuan jättäminen lautaselle on hyvien tapojen mukaista, ja miksi me omalta osaltamme toimimme toisin. Vanhemman näkökulmasta on ihan kiva, että näitä miksi-kysymyksiä ja toimintaympäristöjen eroja käsitellään paljon. Aina sitä ei nimittäin itse
osaa ennakoida, ja se "Miksi" -kysymys saattaa aiheuttaa kiusallisia tilanteita.

Samasta syystä on mielestäni tärkeää, että lapsi oppii haistelemaan erilaisia tunnelmia ja käyttäytymisympäristöjä. Jos ei lapsi ikinä koskaan käy missään, hän ei voi tätä oppia. Lapsen tulee ymmärtää, että kotona, kylässä, liikuntasalissa, luonnossa ja kirkoissa kuuluu käyttäytyä eri tavoin, ja silti osa käytöstavoista kulkee mukana kaikkialle. Ja jos lapsi osaa omaksua ja kunnioittaa näitä käyttäytymisympäristöjä, myöskin ne kiusalliset tilanteet jäävät vähemmälle, tai ainakin se kiusallinen kysymys tulee hiukan myöhemmin, tai sitä ei kiekaista niin kovaan ääneen, kun äänijänteistä irtoaa.

Muunlaisia ympäristöjä onkin jo käsitelty aiemmissa postauksissa - mutta ei tämä tähän lopu. Seuraavaksi yritän kirjoittaa siitä, mitä kaikkea luonto on - sekin on ympäristöjen lailla paljon enemmän, kuin sitä, mitä näemme.

Valittamisen vaivattomuus ja hinta

Nyt vähän meinaa kypsyttää. Nääs se, että ihmiset valittavat ihan kaikesta ja koko ajan. Edelleen, vaikka Suomen taloustilanne on ihan pepusta, niin meillä menee silti ihan hyvin ja suurimmalla osalla on asiat ihan kohtuullisessa kunnossa. Ja silti vaan valitetaan.

Itse pyrin olemaan kaikessa ja koko ajan positiivinen, näkemään asioissa hyvää, enkä halua jäädä märehtimään pieleen menneitä. Mikä on tapahtunut, on jo tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Opit niistä tehdyistä virheistä ja onnistumisista mukaan, ja eteenpäin. Sen vuoksi minun on vaikea olla ihmisten kanssa, jotka vain valittavat - se nimittäin tarttuu. Enkä pidä itsestäni, jos unohdan onnistumisen ilon, ja keskityn negatiivisiin asioihin. Kun yleisvire on positiivinen ja jaksan uskoa itseeni, asiatkin onnistuvat.

Yksi yleisiä asioita on se, että ihmiset valittavat toisista ihmisistä, siitä miten he käyttäytyvät tai mitä he ovat mieltä. Entäs sitten? Valittakoot. Ihmisillä on taipumus ärsyyntyä asioista, jotka koskettavat itseä, tai ärsyttää sellaisilla joilla saa kiillotettua omaa kuvaansa. Jos ei loukkaukseen reagoi, se menettää voimansa. Ja mitä henkilökohtaisemmin sen loukkauksen ottaa, sitä paremmin mielenpahoittaminen onnistuu. Se, jota yritettiin loukata, loukkaantuu oikeasti kunnolla, ja se, joka kiillottaa omaa kuvaansa, saa siitä vielä kaksin verroin kiiltävämmän.

Kritiikki on sallittua, ja sitäkin kohtaan pitää olla kriittinen. Huolehdinko asiani oikeasti parhain päin, vai onko niistä valittava sittenkin oikeassa, ja voisin huolehtia niistä vielä paremmin. Ja jos itse valitan, vaikkapa omasta parisuhteesta, siitä että siivoaminen on ikävää tai ei ole aikaa, niin olenko oikeasti tehnyt mitään asian eteen? Minä inhoan siivoamista, mutta pidän siististä kodista. Sen voimalla viitsin myös siivota, ja tiedän, että kukaan ei tee sitä puolestani. Enkä edes haluaisi - se on tietysti kiva, jos joku siivoaa yhdessä kanssani - se on niitä pieniä tekoja, joista tulee hyvä mieli.

Minä haluan olla ystävilleni, läheisilleni, asiakkailleni ja työkavereilleni tukena ja kannustaa ja rohkaista heitäkin eteenpäin vaikeissa tilanteissa ja päätöksenteossa. En kuitenkaan halua kantaa muiden kuormaa, en tehdä päätöksiä heidän puolestaan, enkä suostu hyssyttelemään asioita, joista olen eri mieltä. Asiat voi aina tehdä paremmin, ja jos ei tekemisistään viitsi itse kantaa vastuuta, niin valittaminen on ihan turhaa. Niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa. Päättäjien päätöksistä on turha parkua, jos ei viitsi itse vaikuttaa - äänestää, ottaa osaa, allekirjoittaa, pitää yhteyttä... Vaikuttaa.

Sain rikki kookospähkinän.

Minä haluan olla myös itse hyvä tyyppi, auttaa aina tarpeen tullen ja tehdä itsestäni muille tärkeän olemalla aidosti läsnä. Uskon, että silloin ihmisillä on vähemmän tarvetta loukata minua tai valittaa minun tekemisistäni. En halua vaatia keneltäkään yhtään mitään, vaan toivon, että ihmiset tajuavat arvoni ihan ilman vaatimista. Annan paljon, mutta jos haistan pientäkään vedätyksen tai lypsämisen käryä, minusta tulee kylmä ja kova. Et ollut arvoiseni.

Minä en pysty olemaan positiivinen, jos minulle vain valitetaan koko ajan jostain. Sen vuoksi ihmiset, jotka vain vievät energiaani, saavat pysytellä kauempana.
Mnä kaipaan kannustusta, pieniä positiivisia sanoja ja hyväksyntää. Enkä usko, että olen ainut. Ei ole vaikeaa löytää niitä, joille ei koskaan ole riittävän hyvä sellaisena kuin on. Siksi on parempi keskittyä heihin, joille kelpaa. Ja kasvattaa hyväksyvien ihmisten määrää olemalla sellainen itse.

Eettistä lihaa?

VIikonlopun aikana eräällä koirapalstalla käytiin kiivastakin keskustelua siitä, mistä raakaruokkijat hankkivat koirilleen lihaa, ja mikä on eettistä, sivuttiinpa myöskin ympäristökuormaa. Niinpä ajattelin itsekin valottaa vähän omia eläinperäisten tuotteiden hankintaperusteita - muihinkin kuin lihaan pätevät ihan samat säännöt, ja joskus on tehtävä kompromisseja.

1. Kotimaisuus on minulle selkeä ykköskriteeri. Suomessa asiat tehdään paremmin, kuin missään muualla, vaikka täälläkin voidaan puhua tehotuotannosta eläintuotannossa. Meillä on kuitenkin tehokkuudesta huolimatta puhtaampi tuotanto, kuin missään muualla. Lääkkeitä ei käytetä rutiinisti, eikä esimerkiksi salmonellaa esiinny, koska broilerikasvatuksessa pahnat vaihdetaan jokaisen lintuerän mukana. Linnuilla on puhdasta, ruokamme on puhdasta. Kuolleisuuslukemat ovat pieniä ja esimerkiksi broilereiden jalka-asennot suhteellisen normaaleja.

Lainsäädäntö kehittyy koko ajan parempaan suuntaan esimerkiksi kipua aiheuttavien toimenpiteiden osalta, ja esimerkiksi pakkosyöttö hanhenmaksan tuotannossa ei ole sallittua. Pihattonavetat ovat yleistyneet huimasti, joten karja pääsee liikkumaan, ja näin ollen esimerkiksi sorkkaterveys on parantunut. Pihatot ovat ehkä vähentäneet karjan mahdollisuuksia laiduntaa, mutta silti kesäaikaan on yleensä tarjolla tuoretta rehua, ja ympäri vuoden pääasiallinen rehu on märehtijöillä korsirehua - sitä lajityypillistä ruokaa.

Possujen tonkimisen tarve on tiedostettu, ja useimmat tuottajat tarjoavat possuille tekemistä ja tonkimisen mahdollisuuksia. Kun possuilla on sopivasti tilaa ja tekemistä, ne eivät stressaa ja syö toistensa saparoita. Ja lihakaupoista muuten saa ostettua niitäkin, sekä possun sorkkia - ihan normaaleja, ehjiä saparoita ja terveitä sorkkia tiskeiltä löytyy.

2. Pientuottajat ovat yksinkertaisesti ihania. Tilamyynnissä paistaa yleensä ylpeys omasta tuotannosta, ja tuottajat kertovat avoimesti omista tiloistaan ja tuotanto-olosuhteistaan. Jos ostaa lihaa, myös stressaavat teuraskuljetukset jäävät tuotantovaiheista pois. Ja maitotuotteiden osalta avainsanana on tuoreus - maito ei matkaa päiväkausia kauppaan, vaan se voidaan laittaa vielä samana päivänä valmistumaan esimerkiksi juustoksi.

Ja sitä paitsi - onko oikeasti paljon parempaa, kuin katsella kauniina kesäpäivänä lehmiä laitumella, ja syödä niiden maidosta ja oman tilan mansikoista tehtyä, huippulaadukasta jäätelöä? Mikä parasta, suoraan tilalle kuskattu raha tukee sitä suomalaista, puhdasta tuotantoa kaikkein parhaiten - välikädet ja hintaa polkevat kauppaketjut jäävät välistä.

3. Ympäristö on myös maatilataloudessa alettu tajuamaan valttikortiksi. Eläimet eivät ole yksinään ympäristökuormitusta, ne voivat hoitaa sitä, tai tuottaa muun tuotannon ohessa lämpöä, sähköä tai polttoainetta. Yhdistetty tuotanto - parast tuotanto. Jos tiedän tilallisen tuottavan karjan lannasta esimerkiksi biokaasua - valitsen mielummin hänen tuotteensa, kuin sen, joka keskittyy valittamaan, miten hankala lannasta on päästä eroon. Ympäristönäkökohdat energian kautta ajateltuna ovat tuotannon tulevaisuutta, ja minä sijoitan rahani mieluummin tulevaisuuteen.

Luonnonlaitumilla laiduntava karja pitää avoimena perinnebiotooppeja ja raivaa ruovikoituneita rantoja. Luonnonlaitumilla laiduntaneen karitsan liha maistuukin yrttiseltä, kun taas pelkkää viljeltyä heinää syöneen karitsan lihan mausta puuttuu syvyyttä. Merenrantaniityllä kasvanut nauta taas saa lihaan suolaisen vivahteen. Ja mikä parasta - turvallisissa oloissa syntynyt, mutta lyhyen, ehkä vain yhden laidunkauden mittaisen elämänsä se tuotantoeläin elää täysin lajityypillisesti.

Ympäristöarvojen perusteella porotuotteet karsiutuvat tätä nykyä pois - poroja on yksinkertaisesti liikaa, eikä herkkä lapin luonto kestä liian kovaa laidunpainetta. Samasta syystä meillä ei syödä myöskään Itämeren villiä lohta, sillä lohikannat ovat vaarantuneet. Myöskin muut, varsinkin kauempaa rahdatut kalat ovat ruokapöydässämme harvinaisuuksia, kalavalinnoissani pyrin noudattamaan WWF:n kalaopasta. Seitistä tehtyjä eineskalapuikkoja on kuitenkin tarjolla säännöllisesti perheen pikkuväen iloksi, ja riistaa taasen syödään ilolla aina, kun sitä on sopivasti tyrkyllä.

4. Kestävyys on viimeinen peruste, joka vaatii ehkä hiukan enemmän selvittämistä ja paneutumista tuotteen taustoihin. Pidän hirvittävästi nahasta materiaalina, ja valitsen nahkaisen tuotteen usein siksi, että sillä on odotettavissa pitkä käyttöikä - minulla on käytössä mm. yli kymmenen vuotta vanha nahkatakki. Nahkaiset tuotteet vaativat toki paljon käsittelyä, mutta nahka on toisaalta sivutuote, ja mikä parasta, sen voi uudelleenkäyttää jopa useita kertoja, kun nahka on kerran parkittu. Vanhasta takista saa ommeltua vaikkapa laukun, tai siitä voi leikellä sopivia paikkoja vaikka housujen polviin. Nahasta punotut nauhat ovat kestäviä ja helppoja tehdä. Nahka sopii myös askarteluun. Viimeinen käyttökohde nahalla on meidän taloudessa koiran lelut, joihin kelpaavat vähän rumemmatkin nahan ylijäämäpalat.

Myös villaa pidän erittäin kestävänä materiaalina, ja mikä parasta, se toimii ulkoiluvarusteissa erinomaisesti. Kestävää on myös käyttää hyväkseen liha, mikä tulee käytöstä poistetuista tuotantoeläimistä - niinpä munintakanoja, emobroilereita, emakoita, lypsylehmiä, hevosia ja lampaanmaitotilojen vanhoja uuhia saisi markkinoida mielestäni enemmänkin kestävänä valintana. Tällä hetkellä edellä mainittuja (paitsi nautaa) on paikoitellen tosi vaikea löytää. Vanhat eläimet eivät vastaa maultaan ja rakenteeltaan nuoria, minkä vuoksi niiden elintarvikekäyttö on aika vähäistä. Niistä saa kuitenkin erittäin maukasta ruokaa oikein valmistettuna, ja lisäksi olisi terveellistä muistaa, että me tuhlaamme potentiaalista ruokaa polttamalla sitä Honkajoella tai syöttämällä sitä turkiseläimille.

Eettisyys ei siis ole yksi ja helppo asia. Jokaisella on omat rajat eettiselle tuotannolle, tai tuotteille, joita haluaa kuluttaa. Eettisyyteen vaikuttaa erittäin vahvasti oma maailmankatsomus ja taustat - tuotannon ongelmilta voi sulkea silmänsä, sitä vastaan voi boikotoida, tai sen kehittämiseen aina paremmaksi voi yrittää vaikuttaa - valinta on jokaisen oma.

Ympäristöystävällisyys ja eettisyys kulkevat kuitenkin melko helposti käsikädessä, kun näihin asioihin vaan halutaan panostaa. Kuluttaminen on kuitenkin kannanotto, puolesta tai vastaan, ja itse panostan mielummin parempaan laatuun kuin määrään. Haluan myös uskoa siihen, että laadukkaammalla tuotteella myös tuottajan on mahdollista saada enemmän.

"En minä, koska ei kukaan muu"

Kuinka usein kuulette tämän selityksen? Niinpä, aivan hemmetin usein. Ihmisten itsekkyydellä ei ole mitään rajaa. Seuraava teksti on turhautumisen kyllästämä - mikä tässä muka oikein on niin vaikeaa?

Pienetkin jutut ovat kuitenkin tärkeitä - ja mitä useampi niitä tekee, sen isommiksi ne muuttuvat. Me emme voi vaikuttaa "niihin muihin", mutta omiin toimintatapoihimme voimme. Vaikka "ne muut" istuisivat yksinään autossa, niin minä istun mielummin autossa jonkun toisen kanssa. Ja vielä mielummin, varsinkin näinkin kauniina päivänä, minä nautin auringon kultaamasta kaupunkimaisemasta pyörän selästä käsin.

"Ne muutkaan" eivät sammuta valoja, ja vain isoilla yrityksillä kuluu sähköä niin paljon, että sillä on väliä. Mutta hei, arvaapa mitä. Ne isot yritykset tarvitsevat PALJON sähköä toimintoihinsa, ja nekin maksavat siitä. Myös "ne muut" maksavat sähkölaskussaan turhasta.

Jos suuryrityksillä on vaihtoehtona säästää sähköä, eli säästää rahaa, tai kuluttaa sähköä eli rahaa entiseen malliin, ne kyllä valitsevat säästön. Jos laitoksessa kuluu tuhansia megawattitunteja sähköä, niin prosentinkin tiputus kulutuksessa tarkoittaa tuhansia euroja pienempiä tuotantokuluja, vaikka sähkön hinta olisi kuinka alhainen tukkuhinta. Säästötoimet ovat osa kannattavuutta, ja osa suuryritysten arkea.

Samalla tavalla suuryritykset säästävät kaikessa muussakin. Tuotantokulut pyritään pitämään mahdollisimman alhaalla - se on kilpailuetu. Niinpä jätteet pyritään huolehtimaan mahdollisimman halvalla pois - aina parempi, jos joku vielä suostuu maksamaan niistä, vaikkapa oman tuotantonsa raaka-aineena. Silloin kulusta tuleekin voittoa.

Ihan sama koskee meitä tavallisia ihmisiä - voimme ihan surutta valittaa siitä, että jätehuollon kustannukset vain nousevat vuosittain. Niin nousevat, jos ajattelee jätettä. Jos minä ajattelen jätteen raaka-aineena, en tuota sitä niin paljon, enkä tuhlaa sitä. Ehkä "ne muut" eivät ajattele sitä samoin, koska eivät vaan tajua.

Minä en halua olla kuten muut, haluan olla parempi. "Ne muut" on ehkä p*skin selitys ikinä, yhtään millekään. Se kertoo vain siitä, että omat aivot ovat hukassa. Miksi jättäisit tekemättä jotain sellaista, mikä ei vaadi oikeastaan mitään, ja tuottaa vain hyvää? Samalla perusteella voi tarttua pulloonkin, koska naapurin Perakin tarttui.

Mikä on loman tarkoitus?

Mieleni teki kirjoittaa tämä teksti jo yli neljä viikkoa sitten. En ole ehtinyt. Ja tähän kiteytyy myös se ongelma - lomalla on liian kiire.

Lomat ovat monille aikaa, jota odotetaan kuin kuuta nousevaa, jotta ehdittäisiin rentoutua ja olla yhdessä. Lomaa kuitenkin vaivaavat myös kauheat odotukset - pitää ehtiä käymään kaikissa kissanristiäisissä, tervehtimässä sukulaisia, vähintään yhdessä suurkaupungissa ja remontoida mökkiä. Öh. Loman pituus on useimmilla neljästä viiteen viikkoa. Yhtälö on aika mahdoton.

Ainakin minä huokaisin helpotuksesta, kun arki alkoi. Meillä tosin alkoi taas ihan uudenlainen arki, johon pitää sopeutua. Kukaan muu ei kuitenkaan ole sotkemassa minun ajatuksiani, ja hitto vie, olen odottanut tätä hetkeä. Saan ja ehdin kirjoittaa, ehdin lukea sähköpostit, soitella asiakkaille muualtakin kuin autosta. Tämä ei ole edes vitsi - olen kirjaimellisesti paennut kiirettä autoon, ja lomalla epäonnistuin siinäkin.

Olemmehan me tietysti viettäneet tosi ihania hetkiä yhdessä loman aikana, ja touhunneet perheenä. En kuitenkaan ole itse aivan vakuuttunut siitä, että olisimme eläneet lomaa ja nauttineet niistä lyhyistä viikoista, jotka olisimme saaneet vain olla ja levätä. Päällimmäisenä minulla on fiilis, että loma-aikaa suoritettiin, aikataulutettiin, ja eteenpäin vievä voima oli suorituspaine.

Vietitkö sinä lomasi leväten vai suorittaen? Nautitko siitä? Oliko sinulla aikaa kuljeskella käsi kädessä kultasi kanssa, vai kuljitko kohteelta toiselle näkemättä sitä, mikä on niiden välissä? Oliko lomasi loma?