torstai 22. lokakuuta 2015

Tulkoon valo!

Jääkö tämä kulkuväylä huomaamatta?
On syksy, ja ulkona on iltaisin ihan hemmetin pimeää. Tulin taas havainnoineeksi ympäristöäni uudella tavalla, kun kävin äidin luona Aurinkolahdessa, jonka onnistuneesta suunnittelusta olen kirjoittanut ennenkin.

Koska minulla oli, kuten yleensä aina, koira mukana, jouduin taas talsimaan aamulla, päivällä ja illalla pitkin Aurinkolahtea, jotta koira pääsee tarpeilleen. Ensimmäinen ahaa-elämys tuli, kun löysin illan pimeydessä koirani tekemän kakkapötkylän ihan vaivattomasti, sain sen kerättyä ja melkein suoraan roskikseen. Kotona leikimme usein jopa taskulampun kanssa tuloksetonta "kadonnut kakka"-piiloleikkiä. Kakkojen jättäminen tienposkeen ottaa päähän, mutta kun ei löydy, niin ei löydy.

Suurimmat avaintekijät tähän ovat riittävän hyvin hoidetut kävelyteiden vierustat - kasvillisuus on Aurinkolahdessa niin matalaa, tai riittävän korkeaa ja juureltaan katettu sellaisella materiaalilla, että kakka erottuu taustastaan ilman viikatetta. Toinen, vielä merkittävämpi tekijä on valo.

Pätkä Pernolaista kävelytietä. Kaikki valo on
peräisin autotien valoista ja kännykän
salamasta, eikä
tietä kunnolla edes erota.
Oikeassa alakulmassa myös kakkaa kadottava koira.
Aurinkolahdessa kävelyteiden varsilla on suht matalia valaisimia, joissa on erittäin valkoinen valo, ja jotka valaisevat alaspäin, eli juuri ne kriittisimmät paikat. Niitä on myös riittävän tiheästi, ja ne ovat aivan tien varressa. Niiden valokeila on ympyrän muotoinen, eli myös nurmialue tmv. tolpan takana saa osansa valosta.

Kotona meillä on pääasiassa korkeita, "moottoritievalaisimia", joissa on melko keltainen valo. Valon sävy ei näytä ympäristöä kovin tehokkaasti, ja etäisyys valaistavasta kohteesta syö tehosta loputkin. Valo on myös suunnattu alaviistoon - takapuolelle ei valoa osu. Edes valotolpan juurella ei vain yksinkertaisesti näe sitä kadonnutta kakkaa. Lisäksi valotolpat on pääasiassa sijoitettu ajoradan viereen, minkä vuoksi kävelytiet ovat oikeasti pimeät. Ilman taskulamppua ei näe lätäköitä, tai sitä joltain muulta koirankusettajalta kadonnutta kakkaa.

Tieturvallisuuden nimissä on toki tärkeää, että valoa on riittävästi. Suojatienkohdat, risteykset ja muut vaaranpaikat pitääkin valaista tehokkaasti, jotta mahdolliset tienylittäjät näkee varmasti ajoissa. Autoissa on kuitenkin jo itsessään valot, jotka valaisevat sinne, minne ollaan menossa. Se, että koko tie on valaistu autoilijaa ajatellen, nimenomaan estää näkemästä tien valokeilan ulkopuolelle - myös suojatien kohdalla. Ei ole ihme, että tienylitystapaturmia sattuu, vaikka tiet on valaistu.

Aurinkolahden kanava. Vastapuolen kevyenliikenteenväylä erottuu valotäplinä.
Kännykkäkuva ei tee oikeutta todellisuudelle:
myös kävelevät ihmiset näkee vaivatta.
Jos taas kevyenliikenteen väylä on riittävän hyvin valaistu, pitäisi autoilijan nähdä myös kaikki siinä
liikkuvat ihmiset vaivatta, ja jos ylityskohta on valaistu, sekin erottuu muutoin pimeästä tiestä, ja ainakin itse koen, että herättäisi tehokkaasti huomiota. Jos tähän kaikkeen vielä lisätään heijastimet, vetoketjuvalot ja polkupyörien valot, uskoisin tieturvallisuuden paranevan ihan merkittävästi.

Eivät autot tarvitse katuvaloja, vaan ihmiset!

torstai 8. lokakuuta 2015

Huono johtaminen on tuottamattomuuden suurin syy

Olen tässä viime aikoina kökkinyt paljon erilaisissa yritystilaisuuksissa, ja yksi asia on noussut ylitse muiden - huono johtaminen. Hyvää johtamista ei osata vaatia, muutosvastarinta on suurta, työntekijät ja johtajat eivät tunne toistensa ominaisuuksia, ja ennen kaikkea - huonoa johtamista ei tunnisteta, eikä sen vaikutuksia tuottavuudelle osata paikallistaa.

Huono johtaja on paljon helpompi määritellä, kuin hyvä. Aloitetaan siis vertailemalla.

  • Huono johtaja vaatii, hyvä kannustaa
  • Huono johtaja kyttää, hyvä luottaa
  • Huono johtaja ei kuuntele, hyvä vuorovaikuttaa
  • Huonolla johtajalla on iso ego, hyvä luottaa omaan näkemykseensä eleettömästi
  • Huono johtaja käyttää "koska minä sanon" -perustetta, hyvä johtaja kuuntelee myös alaisiaan
Huonolle johtajalle on varmaan miljoona muutakin perustetta - tosiasia kuitenkin on, että huonoa johtamista on liikaa. Koska itse touhuan paljon eläinten kanssa, olen joutunut pohtimaan asioita hiukan eri näkökulmasta. Tämä meemi osui ja upposi.

Eläimet näyttävät hyvin selkeästi, millaisista ihmisistä ne pitävät. Niillä ei ole sanallista viestintää, mutta ne voivat väistää, murista, nostaa karvat pystyyn, varoa - tai olla heti kavereita, luottaa ihmiseen. Moni eläin osaa jo pienestä pennusta lähtien kommunikoida lasten kanssa, ja lapsistakin ne suurieleisemmät ja kova-äänisimmät saavat eläimet varautuneeksi. Lapset kuitenkin yleensä haluavat tulla toimeen eläinten kanssa, silittää kissaa tai koiraa, tai taluttaa sitä. Ja jos lapselle annetaan mahdollisuus, hän vaistomaisesti muuttaa toimintatapaansa hyvin pian - ja saa eläimestä kaverin.

Olen tullut siihen tulokseen, että myös johtajia pitäisi kouluttaa kommunikoimaan eläinten kanssa. Kyse on - myös alaisten kanssa - hyvin vahvasti kuitenkin elekielestä ja toimintatavasta. Varsinkin hevosten kanssa työskentely voisi olla palkitsevaa monellekin Mr. Iso Egolle. Hevonen herättää monissa kokonsa vuoksi kunnioitusta ja jopa pelkoa - onhan se pakoeläin. Kuitenkin juuri siksi sen kanssa työskentely vaatii rauhallisia, määrätietoisia otteita. Eikä sille voi valehdella, kuten kaikki eläimet, hevonen aistii pelon ja epävarmuuden, sekä näkee jännityksen. Epäilen, että samasta syystä ihmisten on joskus kovin vaikea arvostaa tiettyjä ihmisiä - heistää näkyy läpi jotain, mitä on vaikea määritellä.

Jos hevonen ei luota, se vie satakiloista lihaskimppua ihan 6-0 - ja sama hevonen voi luotettavaksi kokemansa pikkutytön kanssa tehdä asioita, joita se satakiloinen mies ensikokemuksensa perusteella pitää täysin mahdottomana. Sama koskee koiria - koirat vain ovat monelle tutumpia, eikä niiden reaktioita usein tarkkailla yhtä vahvasti - lisäksi ne ovat myös voimalla hallittavissa.

Eläinten kouluttaminen - temppujen ja taitojen opettaminen ei poikkea johtamisesta mitenkään. Paitsi sillä, että viestintä on pääasiassa sanatonta. Ihan kuten se alainenkin, eläin täytyy saada ymmärtämään ensin jonkin asian - vaikkapa käskyn - merkitys, ennen kuin voidaan vaatia asian suorittamista ylipäänsä, saati entistä paremmin. Eläimen kouluttamisessa tulee vastaan myös kyky havainnoida - eläin väsyy uuden oppimiseen nopeasti, ja alkaa näyttää merkkejä väsymisestä. Se muuttuu yhteistyöhaluttomaksi ja asioiden eteneminen hidastuu - tämä taito olisi myös monelle johtajalle kultaa kalliimpi. Taito osata etsiä ylikuormitetulle työntekijälle jostain apua työtaakkansa kantamiseen, tai pieni breikki ennen totaalisekoamista.

Eläinten kouluttamisessa joudutaan myös miettimään eri eläinten ominaisuuksia. Meillä voi olla vaikkapa kaksi saman näköistä, mustaa labradorinnoutajaa, jotka osaavat saman asian. Mutta ne voivat olla persoonina erilaisia, ja palkkaantua eri asioista. Jos kumpaakin palkataan vaikkapa ruualla, se, jolle ruuan (=palkan) arvo on suurempi, työskentelee tehokkaammin ja oppii paremmin. Mutta se, jolle ruokaa arvokkaampi palkka on lelu, alkaa  työskennellä ja oppia tehokkaammin vasta, kun ruoka vaihdetaan lelupalkkaan.

Eläimet voisivat opettaa meille ihan hirveästi myös bisnesmaailmassa. Kyse on vain siitä, että pitää avata silmät sille, mitä ne eläimet meille kertovat.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Laatu on avainsana

Laatu on aiemmin ollut suomalaisille yrityksille kunnia-asia. Nykyään homma taitaa olla vähän toisin - mihin se unohtui, että olimme ennen parhaita joka asiassa? Nykyään kaikki on vain heikkoa kilpailukykyä.

Ehkä siksi, että tässäkään ei ole kyseessä raha, vaan ammattiylpeys. Se on sitä, että joku halutaan tehdä hyvin, maksoi mitä maksoi - ja koska se on tehty hyvin, joku myös haluaa maksaa siitä, koska koko ajan ei jaksaisi olla korjaamassa jotain, mikä on laatuongelmien vuoksi rikki.

Suomen ongelma ei ole heikko kilpailukyky, vaan se, että jatkuvasti tingitään laadusta. Jos jokin on hyvää, se ei vielä riitä. On oltava parempi - Paras. Jos kyse on hyvästä työpaikasta, joka on tekijälleen arvokas, hän tekee töitä sen eteen - hän tekee laatua. Saman homman voi tehdä joku muukin, mutta jos arvo tekijälle puuttuu, myös laatu kärsii.

Kun kaikkea tuotetaan teollisesti, laajassa mittakaavassa, on yksittäisestä tuotteesta vaikea olla ylpeä. Mutta syytä olisi - jos ei tuotteen takana voi seistä 110%, niin tuote ei ole riittävän laadukas - eikä se myy. Tee, niinkuin tekisit itselle - parhaimmillaan yllätät asiakkaan niin positiivisesti, että hinnasta valittaminenkin unohtuu.

Laatu muistetaan - niin hyvässä kuin pahassa. Minulla on vuosien jälkeenkin paikkoja, joissa asiakaspalvelun laatu on ollut pettymys - ja joihin en sen vuoksi enää mene. On myös paikkoja, joissa kävisin vaikka useammin, jos siinä olisi jotain järkeä - mutta koska työn laatu ja asiakaspalvelu on hyvää, niin ei ihan heti ole ollut tarvetta.

Laatukin on asia, johon kannattaa panostaa. Yrityksen kannalta se tarkoittaa sitä, että se ammattiylpeys kaivetaan sieltä naftaliinista, ja kerran käynyt asiakas saadaan muistamaan asiointikokemus positiivisesti. Perusasiointi unohtuu nopeasti, mutta nopeasti ja hyvin hoidettu asia hyvällä asenteella saa asiakkaan palaamaan.

Koska laatu koostuu sekä työntekijöistä, talouden hallinnasta että kestävyydestä, se on ympäristösuunnittelijan ominta alaa. Minä haluan tehdä asiakkaani tyytyväisiksi parantamalla heidän tulostaan, ja tekemällä sen aina odotuksia paremmin. Se vaatii luovaa hulluutta - uskallatko kokeilla?

Laadukkaasti, käsityönä kengitetty hevonen. Hyvää työtä, vaikka itse sanonkin.