Ihana, kamala luonto

Lupasin edellisessä postauksessa kirjoittaa luonnosta. Tämäkin tekstiaihe on muhinut päässäni jo jonkin aikaa - itseasiassa siitä asti, kun eräs maailmanmatkaaja palasi kotiin, ja tätä aihetta sivuttiin muutamissa keskusteluissa.

Luonto on sitä, mikä täällä olisi ilman meitä ja meistä huolimatta. Se on jotain, mitä me emme koskaan voi poistaa emmekä täysin hallita. Se on sitä, mikä puskee sitkeästi läpi asfaltista ja valtaa kaiken meidän jälkeen jättämän takaisin omakseen, ja tekee siitä taas kaunista. Luonto on sitä, mikä tarjoaa meille kaikki elämän edellytykset.

Luonto on tasapainoa, ja sen tasapainon järkyttäminen on meidän ihmisten erikoisalaa. Kuten alussa mainitsin, tästä aiheesta on käyty keskusteluja tässä kesän mittaan. Eräs kommentti jäi mieleeni, kun keskustelimme luontomatkailusta Aasiassa. Koulukaverini oli eräässä Aasian maassa tekemässä harjoittelua muutama vuosi sitten, jotta paikallisesta (luonto)matkailusta saataisiin kestävää.

"Ei siellä voi saada matkailusta kestävää, kun paikallisessa kulttuurissa heitetään roskat maahan". Mielestäni tämä määrittää aika hyvin eräänlaista luontokäsitystä. Oikeastaan roskien suurin haitta on niiden merkitys esteettiselle silmälle, ja se, että eläimet voivat niihin jäädä jumiin, ja tietysti niiden hajoaminen mikropartikkeleiksi ja kerääntyminen eliöihin. Mutta silti, Luontoa ne harvemmin kuitenkaan varsinaisesti häiritsevät. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Luonto voi pääsääntöisesti ihan hyvin vanhoilla kaatopaikoilla, vaikka maa on kyllästetty muovilla. En tarkoita, että roskat voisi ja kuuluisi silti heittää maahan - mutta roskaaminen on ennemmin esteettinen ja materiaalien kiertoon liittyvä ongelma.

Suurin riski Aasialaiselle luontomatkailulle ovat paikalliset ihmiset ja toisaalta länsimaiset suuryritykset. Paikallisillakin on tietty oletus siitä, mitä länsimainen turisti haluaa. Palmurannan ja bungalowin. Mutta mitä tulee paikallista luontoa kaipaava turisti katsomaan, jos luonto on siivottu pois alta, ja tilalle tuotu muovinen kuvitelma paratiisista? Luonto on kokonaisuus, josta ei voi hävittää puita, kukkia, skorpioneja tai käärmeitä - jokaisella eliöllä on oma asemansa, ja jonkun poistaminen ihmisten mukavuudenhalun vuoksi järkyttää luonnon tasapainoa.

Jos hävitetään pedot pelon vuoksi, kasvinsyöjät villiintyvät ja kasvikunta - mukaanlukien viljelykset - altistetaan ylilaidunnukselle. Jos kasvinsyöjät metsästetään vähiin tai jopa loppuun säätelemättömän metsästysmatkailun tai eläimistä valmistettujen matkamuistojen vuoksi, kasvikunta villiintyy. Lajisto yksipuolistuu, kun eläinten kulutuksesta hyötyvät kasvit jäävät jalkoihin. Muutokset kasvilajistossa vaikuttavat perhosiin ja hyönteisiin, jotka taas vaikuttavat lintuihin, kaloihin ja lepakoihin.

Kestävä luontomatkailu on sitä, että luonto otetaan kokonaisuutena huomioon. Sen kantokykyä tarkkaillaan ja sen olemassaoloa kunnioitetaan. Jos merkkejä muutoksista havaitaan, niihin puututaan. Kulkemista ehkä säädellään, reitit merkitään riittävän hyvin, eikä metsästystä harjoiteta holtittomasti. Myös kasvien keräilyä rajoitetaan tarpeen vaatiessa. Liikkuminen luonnossa hoidetaan kestävästi - joka paikkaan ei tarvitse olla asfalttitietä, ei edes kivettyä, vaan luonnossa voi liikkua kävellen, ratsain, sopivassa paikassa vaikkapa meloen tai gondolihissillä. Veden äärellä sukellus ja snorklaaminen ovat luontevia mahdollisuuksia. Ja tietysti, se jätehuolto hoidetaan asianmukaisesti.

Turistilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia palveluja paikalliset tarjoavat. Kestäviä vaihtoehtoja voi pyytää - ei pidä tyytyä luontoa riistävään matkailuun, sillä kestävät vaihtoehdot kuluttavat vähemmän ja tarjoavat enemmän.

Luonto on läsnä myös arjessa. Luontoon kuuluu sen koko kirjo, jokainen ravintotaso. Pedotkin ovat osa luontoa, vaikka ne herättävät pelkoa. Luonto ei kuitenkaan ole vaarallinen - se noudattaa vain omia lakejaan. Vaikka kuinka haluaisimme, susi ei voi olla saalistamatta, eikä kyy voi myrkylleen mitään. Me voimme pitää huolen omistamme - ja mahtua elämään rinnakkain. Kummallakin lajilla on, jälleen kerran, oma asemansa, oma tehtävänsä luonnossa, jota me emme saa pois. Eikä pelko ole edes syy yrittää. Pelko kertoo enemmän ihmisestä, kuin siitä lajista, jota pelätään.

Rantakäärme keväällä lämmittelemässä lenkkipolullamme.

Olimme eräällä tuttavien mökillä kesälomalla. Kivistä rakennetulla laiturilla asusti ainakin kaksi rantakäärmettä, eikä mökkiläisillä itsellään ollut niistä mitään tietoa. Minä hiiviskelin innoissani laiturilla niitä tutkimassa - ja herkästihän ne livahtivat piiloon. Rantakäärmeet, ja kyytkin jossain määrin, ovat kiehtovia, kun niitä saa tutkia rauhassa. Kyllä minäkin sätkähdän joka kerta nähdessäni käärmeen odottamatta - yleensä siksi, että se on riski, varsinkin koiraa ja lasta ajatellen. No, ainakin toinen käärmeistä pääsi sittemmin hengestään vain siksi, että sattuu olemaan käärme - vaikkakin sinänsä vaaraton.

Melkein toivon, että jos käärmevainoa jatketaan, rantakäärmeiden tilalle ilmestyykin kasa kyitä. Lajit näet eivät ilmeisesti mahdu asustamaan samoille rantakiville, ja kauniit, solakat rantakäärmeet olisivat ainakin minun valintani näistä kahdesta. Kumpikin kuitenkin karsii jyrsijöitä, eli on joka tapauksessa hyödyksi. Mielummin valitsen itse tasapainosta sen vaarattoman puolen, joka pitäisi ne ei toivotut kyyt poissa, kuin annan tilaa niille kyille, jotka hitautensa ja myrkkynsä vuoksi ovat paljon todellisempi riski. Vai monestako rantakäärmeen puremasta luette somesta joka kesä?

Taustalla tiibetinhanhi - se on eksynyt ihan väärään paikkaan,
Turkuun, mutta täällä on sille sopivaa luontoa, elinympäristö,
ekolokero johon se sopii.

Luonto tarjoaa meille myös ekosysteemipalveluita - asioita, joista meidän elämämme on täällä kiinni (vesi, happi), ja joista on meille hyötyä (mikrobien tekemä puhdistustyö, maaperä, ravinnekierto). Ekosysteemipalveluita meillä ei ole varaa pilata, tai olemme pahassa nesteessä - niiden kaupalliseen valjastamiseen meillä kuitenkin on varaa ja huikeasti mahdollisuuksia.

Luonto on maailmanlaajuinen, alkaa taivaanrannasta ja päättyy toiseen. Se ulottuu avaruudesta maan ytimeen. Se muuttuu, ja toisaalta on pysyvä. Sen lakeihin kuuluu tappaminen, mutta myös pysyvyys ja suojelu. Se on julma, mutta samalla kaunis, kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia ja uutta elämää. Se oli täällä ennen meitä, ja tulee olemaan vielä pitkään meidän jälkeemme. Se on kaikkea bakteerista sinivalaaseen, avoimelta mereltä läpitunkemattomaan sademetsään. Se on meidän jokaisen koti, ja meidän jokaisen elämä on siitä kiinni. Ja silti sitä raiskataan ja pahoinpidellään joka päivä.

Me ihmiset olemme ainoa laji luonnossa, joka syö maata omien jalkojensa alta - ja samalla vähän muiltakin lajeilta. Ja sen vuoksi me onnistumme niin taitavasti
järkyttämään sitä luonnon tasapainoa. Muut tyytyvät ottamaan vain sen, mikä niille kuuluu. Miksei se riitä meille?