Uudet tuulet

Heissan!

Blogini siirtyy, kauhean työn ja luomisen tuskan seurauksena, vähän kattavammalle blogialustalle. Uusi osoite on www.ymparistosuunnittelija.com - käy kurkkaamassa!

Tulkoon valo!

Jääkö tämä kulkuväylä huomaamatta?

On syksy, ja ulkona on iltaisin ihan hemmetin pimeää. Tulin taas havainnoineeksi ympäristöäni uudella tavalla, kun kävin äidin luona Aurinkolahdessa, jonka onnistuneesta suunnittelusta olen kirjoittanut ennenkin.

Koska minulla oli, kuten yleensä aina, koira mukana, jouduin taas talsimaan aamulla, päivällä ja illalla pitkin Aurinkolahtea, jotta koira pääsee tarpeilleen. Ensimmäinen ahaa-elämys tuli, kun löysin illan pimeydessä koirani tekemän kakkapötkylän ihan vaivattomasti, sain sen kerättyä ja melkein suoraan roskikseen. Kotona leikimme usein jopa taskulampun kanssa tuloksetonta "kadonnut kakka"-piiloleikkiä. Kakkojen jättäminen tienposkeen ottaa päähän, mutta kun ei löydy, niin ei löydy.

Suurimmat avaintekijät tähän ovat riittävän hyvin hoidetut kävelyteiden vierustat - kasvillisuus on Aurinkolahdessa niin matalaa, tai riittävän korkeaa ja juureltaan katettu sellaisella materiaalilla, että kakka erottuu taustastaan ilman viikatetta. Toinen, vielä merkittävämpi tekijä on valo.

Pätkä Pernolaista kävelytietä. Kaikki valo on
peräisin autotien valoista ja kännykän
salamasta, eikä
tietä kunnolla edes erota.
Oikeassa alakulmassa myös kakkaa kadottava koira.

Aurinkolahdessa kävelyteiden varsilla on suht matalia valaisimia, joissa on erittäin valkoinen valo, ja jotka valaisevat alaspäin, eli juuri ne kriittisimmät paikat. Niitä on myös riittävän tiheästi, ja ne ovat aivan tien varressa. Niiden valokeila on ympyrän muotoinen, eli myös nurmialue tmv. tolpan takana saa osansa valosta.

Kotona meillä on pääasiassa korkeita, "moottoritievalaisimia", joissa on melko keltainen valo. Valon sävy ei näytä ympäristöä kovin tehokkaasti, ja etäisyys valaistavasta kohteesta syö tehosta loputkin. Valo on myös suunnattu alaviistoon - takapuolelle ei valoa osu. Edes valotolpan juurella ei vain yksinkertaisesti näe sitä kadonnutta kakkaa. Lisäksi valotolpat on pääasiassa sijoitettu ajoradan viereen, minkä vuoksi kävelytiet ovat oikeasti pimeät. Ilman taskulamppua ei näe lätäköitä, tai sitä joltain muulta koirankusettajalta kadonnutta kakkaa.

Tieturvallisuuden nimissä on toki tärkeää, että valoa on riittävästi. Suojatienkohdat, risteykset ja muut vaaranpaikat pitääkin valaista tehokkaasti, jotta mahdolliset tienylittäjät näkee varmasti ajoissa. Autoissa on kuitenkin jo itsessään valot, jotka valaisevat sinne, minne ollaan menossa. Se, että koko tie on valaistu autoilijaa ajatellen, nimenomaan estää näkemästä tien valokeilan ulkopuolelle - myös suojatien kohdalla. Ei ole ihme, että tienylitystapaturmia sattuu, vaikka tiet on valaistu.

Aurinkolahden kanava. Vastapuolen kevyenliikenteenväylä erottuu valotäplinä.
Kännykkäkuva ei tee oikeutta todellisuudelle:
myös kävelevät ihmiset näkee vaivatta.

Jos taas kevyenliikenteen väylä on riittävän hyvin valaistu, pitäisi autoilijan nähdä myös kaikki siinä
liikkuvat ihmiset vaivatta, ja jos ylityskohta on valaistu, sekin erottuu muutoin pimeästä tiestä, ja ainakin itse koen, että herättäisi tehokkaasti huomiota. Jos tähän kaikkeen vielä lisätään heijastimet, vetoketjuvalot ja polkupyörien valot, uskoisin tieturvallisuuden paranevan ihan merkittävästi.

Eivät autot tarvitse katuvaloja, vaan ihmiset!

Huono johtaminen on tuottamattomuuden suurin syy

Olen tässä viime aikoina kökkinyt paljon erilaisissa yritystilaisuuksissa, ja yksi asia on noussut ylitse muiden - huono johtaminen. Hyvää johtamista ei osata vaatia, muutosvastarinta on suurta, työntekijät ja johtajat eivät tunne toistensa ominaisuuksia, ja ennen kaikkea - huonoa johtamista ei tunnisteta, eikä sen vaikutuksia tuottavuudelle osata paikallistaa.

Huono johtaja on paljon helpompi määritellä, kuin hyvä. Aloitetaan siis vertailemalla.

• Huono johtaja vaatii, hyvä kannustaa
• Huono johtaja kyttää, hyvä luottaa
• Huono johtaja ei kuuntele, hyvä vuorovaikuttaa
• Huonolla johtajalla on iso ego, hyvä luottaa omaan näkemykseensä eleettömästi
• Huono johtaja käyttää "koska minä sanon" -perustetta, hyvä johtaja kuuntelee myös alaisiaan

Huonolle johtajalle on varmaan miljoona muutakin perustetta - tosiasia kuitenkin on, että huonoa johtamista on liikaa. Koska itse touhuan paljon eläinten kanssa, olen joutunut pohtimaan asioita hiukan eri näkökulmasta. Tämä meemi osui ja upposi.

Eläimet näyttävät hyvin selkeästi, millaisista ihmisistä ne pitävät. Niillä ei ole sanallista viestintää, mutta ne voivat väistää, murista, nostaa karvat pystyyn, varoa - tai olla heti kavereita, luottaa ihmiseen. Moni eläin osaa jo pienestä pennusta lähtien kommunikoida lasten kanssa, ja lapsistakin ne suurieleisemmät ja kova-äänisimmät saavat eläimet varautuneeksi. Lapset kuitenkin yleensä haluavat tulla toimeen eläinten kanssa, silittää kissaa tai koiraa, tai taluttaa sitä. Ja jos lapselle annetaan mahdollisuus, hän vaistomaisesti muuttaa toimintatapaansa hyvin pian - ja saa eläimestä kaverin.

Olen tullut siihen tulokseen, että myös johtajia pitäisi kouluttaa kommunikoimaan eläinten kanssa. Kyse on - myös alaisten kanssa - hyvin vahvasti kuitenkin elekielestä ja toimintatavasta. Varsinkin hevosten kanssa työskentely voisi olla palkitsevaa monellekin Mr. Iso Egolle. Hevonen herättää monissa kokonsa vuoksi kunnioitusta ja jopa pelkoa - onhan se pakoeläin. Kuitenkin juuri siksi sen kanssa työskentely vaatii rauhallisia, määrätietoisia otteita. Eikä sille voi valehdella, kuten kaikki eläimet, hevonen aistii pelon ja epävarmuuden, sekä näkee jännityksen. Epäilen, että samasta syystä ihmisten on joskus kovin vaikea arvostaa tiettyjä ihmisiä - heistää näkyy läpi jotain, mitä on vaikea määritellä.

Jos hevonen ei luota, se vie satakiloista lihaskimppua ihan 6-0 - ja sama hevonen voi luotettavaksi kokemansa pikkutytön kanssa tehdä asioita, joita se satakiloinen mies ensikokemuksensa perusteella pitää täysin mahdottomana. Sama koskee koiria - koirat vain ovat monelle tutumpia, eikä niiden reaktioita usein tarkkailla yhtä vahvasti - lisäksi ne ovat myös voimalla hallittavissa.

Eläinten kouluttaminen - temppujen ja taitojen opettaminen ei poikkea johtamisesta mitenkään. Paitsi sillä, että viestintä on pääasiassa sanatonta. Ihan kuten se alainenkin, eläin täytyy saada ymmärtämään ensin jonkin asian - vaikkapa käskyn - merkitys, ennen kuin voidaan vaatia asian suorittamista ylipäänsä, saati entistä paremmin. Eläimen kouluttamisessa tulee vastaan myös kyky havainnoida - eläin väsyy uuden oppimiseen nopeasti, ja alkaa näyttää merkkejä väsymisestä. Se muuttuu yhteistyöhaluttomaksi ja asioiden eteneminen hidastuu - tämä taito olisi myös monelle johtajalle kultaa kalliimpi. Taito osata etsiä ylikuormitetulle työntekijälle jostain apua työtaakkansa kantamiseen, tai pieni breikki ennen totaalisekoamista.

Eläinten kouluttamisessa joudutaan myös miettimään eri eläinten ominaisuuksia. Meillä voi olla vaikkapa kaksi saman näköistä, mustaa labradorinnoutajaa, jotka osaavat saman asian. Mutta ne voivat olla persoonina erilaisia, ja palkkaantua eri asioista. Jos kumpaakin palkataan vaikkapa ruualla, se, jolle ruuan (=palkan) arvo on suurempi, työskentelee tehokkaammin ja oppii paremmin. Mutta se, jolle ruokaa arvokkaampi palkka on lelu, alkaa  työskennellä ja oppia tehokkaammin vasta, kun ruoka vaihdetaan lelupalkkaan.

Eläimet voisivat opettaa meille ihan hirveästi myös bisnesmaailmassa. Kyse on vain siitä, että pitää avata silmät sille, mitä ne eläimet meille kertovat.

Laatu on avainsana

Laatu on aiemmin ollut suomalaisille yrityksille kunnia-asia. Nykyään homma taitaa olla vähän toisin - mihin se unohtui, että olimme ennen parhaita joka asiassa? Nykyään kaikki on vain heikkoa kilpailukykyä.

Ehkä siksi, että tässäkään ei ole kyseessä raha, vaan ammattiylpeys. Se on sitä, että joku halutaan tehdä hyvin, maksoi mitä maksoi - ja koska se on tehty hyvin, joku myös haluaa maksaa siitä, koska koko ajan ei jaksaisi olla korjaamassa jotain, mikä on laatuongelmien vuoksi rikki.

Suomen ongelma ei ole heikko kilpailukyky, vaan se, että jatkuvasti tingitään laadusta. Jos jokin on hyvää, se ei vielä riitä. On oltava parempi - Paras. Jos kyse on hyvästä työpaikasta, joka on tekijälleen arvokas, hän tekee töitä sen eteen - hän tekee laatua. Saman homman voi tehdä joku muukin, mutta jos arvo tekijälle puuttuu, myös laatu kärsii.

Kun kaikkea tuotetaan teollisesti, laajassa mittakaavassa, on yksittäisestä tuotteesta vaikea olla ylpeä. Mutta syytä olisi - jos ei tuotteen takana voi seistä 110%, niin tuote ei ole riittävän laadukas - eikä se myy. Tee, niinkuin tekisit itselle - parhaimmillaan yllätät asiakkaan niin positiivisesti, että hinnasta valittaminenkin unohtuu.

Laatu muistetaan - niin hyvässä kuin pahassa. Minulla on vuosien jälkeenkin paikkoja, joissa asiakaspalvelun laatu on ollut pettymys - ja joihin en sen vuoksi enää mene. On myös paikkoja, joissa kävisin vaikka useammin, jos siinä olisi jotain järkeä - mutta koska työn laatu ja asiakaspalvelu on hyvää, niin ei ihan heti ole ollut tarvetta.

Laatukin on asia, johon kannattaa panostaa. Yrityksen kannalta se tarkoittaa sitä, että se ammattiylpeys kaivetaan sieltä naftaliinista, ja kerran käynyt asiakas saadaan muistamaan asiointikokemus positiivisesti. Perusasiointi unohtuu nopeasti, mutta nopeasti ja hyvin hoidettu asia hyvällä asenteella saa asiakkaan palaamaan.

Koska laatu koostuu sekä työntekijöistä, talouden hallinnasta että kestävyydestä, se on ympäristösuunnittelijan ominta alaa. Minä haluan tehdä asiakkaani tyytyväisiksi parantamalla heidän tulostaan, ja tekemällä sen aina odotuksia paremmin. Se vaatii luovaa hulluutta - uskallatko kokeilla?

Laadukkaasti, käsityönä kengitetty hevonen. Hyvää työtä, vaikka itse sanonkin.

Uskonasioita

Usko. Uskonto. Eri asioita. En erityisemmin pidä uskonnoista. Uskonnoissa on aina taustalla jokin ideologia, jonka mukaan toimimalla saavutetaan zen tai paikka taivaassa. Mutta usko on yksi elämän kantavista rakenteista. Ilman uskoa kun ei ole tulevaisuutta.

Ajattelin aloittaa tämän kappaleen "Minä uskon". Mielessäni alkoi samantien soimaan kristillinen uskontunnustus, se, jonka kirkossa aina kuulee. Niinpä päätin yrittää muotoilla oman uskoni samaan malliin. Tulkoon tästä siis ympäristösuunnittelijan uskontunnustus.

Minä uskon maailmaan,
isoon ainutlaatuiseen,
meren ja maan planeettaan.

ja ihmisiin rohkeisiin,
ennakkoluulottomiin ja itsemme kaltaisiin,
meihin kaikkiin.
Jotka tarvitsemme yhteishenkeä,
jotka synnyimme tänne elämään,
kärsimme pahoista teoista aikanaan,
kannamme toisiamme, huolia ja haaveita.
Astumme luontoa puolustamaan,
nousemme kapinaan.
Istumme yhdessä keskustelemaan,
emmekä ole valmiita tuomitsemaan
eläviä tai kuolleita.

Ja rakkauteen,
toisille anteeksi antamiseen,
suvaitsevaisuuteen,
yhteiseen hyvään
ja yhteen ainoaan elämään.

Toisin sanoen minä haluan uskoa siihen, että me ihmiset päätämme, mihin tämä maailma on menossa, mitä siitä on tulossa, ja mitä sitä jää jäljelle. Muut uskokoot mihin tahtovat - minä uskon itseeni ja vaistoihini sen suhteen, mikä on oikein. Mikäli petän itseni, olen pettänyt myös kaikki muut.

En halua elämääni rajoittamaan muiden laatimia sääntöjä, enkä halua, että uskontoja käytetään perusteena tai pahanteon välineenä. Jokaisella uskonnolla on taustallaan hyvää, inhimillistä lähestymistä ja hienoja arvoja. Jossain kohtaa se jumala unohtui, ja uskontoa on alettu hyödyntää syrjinnän tai ihmisten luokittelun välineenä. Ihan sama, miksi sitä jumalaa nimittää, niin yksikään niistä ei halua pyhien kirjojen mukaan, että unohdamme olevamme ihmisiä.

NIMBY

Not in my back yard. Se on ilmiö, jota jokaisen pitäisi hävetä. Kaikki haluavat auttaa, mutta kun pitäisi oikeasti hyväksyä ja tehdä jotakin, kuten kestää vastaanottokeskusta omassa kotikunnassa, niin ollaan heti naama väärinpäin ja keksitään selityksiä, miksi itse ei kuitenkaan tarvitse uhrautua.

Jos on kyse uppoavasta laivasta, ei kukaan sanele ehtoja, joilla autetaan. Silloin vain autetaan. Kun hätä on riittävän kaukana, vaikkakin paljon isompaa, sitä ei oikeastaan ole olemassa, eikä tarvitsekaan auttaa. Ei varsinkaan, kun pitäisi antaa ihmisyyden ulottua oman mukavuusrajan ulkopuolelle.

Sama koskee ihan kaikkea. Kukaan ei halua naapuriinsa päihdekuntoutujia, mielenterveyspotilaita, lastenkotia, vammaisia... Kukaan ei halua, että joku muu tulee ulkopuolelta, ja sanelee, miten asioita pitäisi tehdä ja hoitaa, koska aina on tehty näin. Muutosta ei haluta hyväksyä, siihen ei haluta sopeutua, siltä ei haluta oppia.

Suurin osa meistä on kaavoihinsa kangistunut, eikä halua oman turvallisen maailman muuttuvan. Mutta maailma muuttuu - on ihan oma valinta, elääkö omassa kuplassa omilla säännöillä, vai antaako maailmalle mahdollisuuden viedä mukanaan.

Maailma on hieno paikka, ja kaikki ihmiset kuuluvat kiinteästi siihen. Joskus vaan pitäisi keskittyä näkemään se, eikä valittaa kaikesta siitä, mikä on pielessä. Maailma ei muutu valittamalla, se muuttuu tekemällä. Jokainen meistä parantaa tai pahentaa maailmaa omalla tavallaan - mutta metsällä on tapana vastata, niinkuin sinne huudetaan.

Ihana, kamala luonto

Lupasin edellisessä postauksessa kirjoittaa luonnosta. Tämäkin tekstiaihe on muhinut päässäni jo jonkin aikaa - itseasiassa siitä asti, kun eräs maailmanmatkaaja palasi kotiin, ja tätä aihetta sivuttiin muutamissa keskusteluissa.

Luonto on sitä, mikä täällä olisi ilman meitä ja meistä huolimatta. Se on jotain, mitä me emme koskaan voi poistaa emmekä täysin hallita. Se on sitä, mikä puskee sitkeästi läpi asfaltista ja valtaa kaiken meidän jälkeen jättämän takaisin omakseen, ja tekee siitä taas kaunista. Luonto on sitä, mikä tarjoaa meille kaikki elämän edellytykset.

Luonto on tasapainoa, ja sen tasapainon järkyttäminen on meidän ihmisten erikoisalaa. Kuten alussa mainitsin, tästä aiheesta on käyty keskusteluja tässä kesän mittaan. Eräs kommentti jäi mieleeni, kun keskustelimme luontomatkailusta Aasiassa. Koulukaverini oli eräässä Aasian maassa tekemässä harjoittelua muutama vuosi sitten, jotta paikallisesta (luonto)matkailusta saataisiin kestävää.

"Ei siellä voi saada matkailusta kestävää, kun paikallisessa kulttuurissa heitetään roskat maahan". Mielestäni tämä määrittää aika hyvin eräänlaista luontokäsitystä. Oikeastaan roskien suurin haitta on niiden merkitys esteettiselle silmälle, ja se, että eläimet voivat niihin jäädä jumiin, ja tietysti niiden hajoaminen mikropartikkeleiksi ja kerääntyminen eliöihin. Mutta silti, Luontoa ne harvemmin kuitenkaan varsinaisesti häiritsevät. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Luonto voi pääsääntöisesti ihan hyvin vanhoilla kaatopaikoilla, vaikka maa on kyllästetty muovilla. En tarkoita, että roskat voisi ja kuuluisi silti heittää maahan - mutta roskaaminen on ennemmin esteettinen ja materiaalien kiertoon liittyvä ongelma.

Suurin riski Aasialaiselle luontomatkailulle ovat paikalliset ihmiset ja toisaalta länsimaiset suuryritykset. Paikallisillakin on tietty oletus siitä, mitä länsimainen turisti haluaa. Palmurannan ja bungalowin. Mutta mitä tulee paikallista luontoa kaipaava turisti katsomaan, jos luonto on siivottu pois alta, ja tilalle tuotu muovinen kuvitelma paratiisista? Luonto on kokonaisuus, josta ei voi hävittää puita, kukkia, skorpioneja tai käärmeitä - jokaisella eliöllä on oma asemansa, ja jonkun poistaminen ihmisten mukavuudenhalun vuoksi järkyttää luonnon tasapainoa.

Jos hävitetään pedot pelon vuoksi, kasvinsyöjät villiintyvät ja kasvikunta - mukaanlukien viljelykset - altistetaan ylilaidunnukselle. Jos kasvinsyöjät metsästetään vähiin tai jopa loppuun säätelemättömän metsästysmatkailun tai eläimistä valmistettujen matkamuistojen vuoksi, kasvikunta villiintyy. Lajisto yksipuolistuu, kun eläinten kulutuksesta hyötyvät kasvit jäävät jalkoihin. Muutokset kasvilajistossa vaikuttavat perhosiin ja hyönteisiin, jotka taas vaikuttavat lintuihin, kaloihin ja lepakoihin.

Kestävä luontomatkailu on sitä, että luonto otetaan kokonaisuutena huomioon. Sen kantokykyä tarkkaillaan ja sen olemassaoloa kunnioitetaan. Jos merkkejä muutoksista havaitaan, niihin puututaan. Kulkemista ehkä säädellään, reitit merkitään riittävän hyvin, eikä metsästystä harjoiteta holtittomasti. Myös kasvien keräilyä rajoitetaan tarpeen vaatiessa. Liikkuminen luonnossa hoidetaan kestävästi - joka paikkaan ei tarvitse olla asfalttitietä, ei edes kivettyä, vaan luonnossa voi liikkua kävellen, ratsain, sopivassa paikassa vaikkapa meloen tai gondolihissillä. Veden äärellä sukellus ja snorklaaminen ovat luontevia mahdollisuuksia. Ja tietysti, se jätehuolto hoidetaan asianmukaisesti.

Turistilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia palveluja paikalliset tarjoavat. Kestäviä vaihtoehtoja voi pyytää - ei pidä tyytyä luontoa riistävään matkailuun, sillä kestävät vaihtoehdot kuluttavat vähemmän ja tarjoavat enemmän.

Luonto on läsnä myös arjessa. Luontoon kuuluu sen koko kirjo, jokainen ravintotaso. Pedotkin ovat osa luontoa, vaikka ne herättävät pelkoa. Luonto ei kuitenkaan ole vaarallinen - se noudattaa vain omia lakejaan. Vaikka kuinka haluaisimme, susi ei voi olla saalistamatta, eikä kyy voi myrkylleen mitään. Me voimme pitää huolen omistamme - ja mahtua elämään rinnakkain. Kummallakin lajilla on, jälleen kerran, oma asemansa, oma tehtävänsä luonnossa, jota me emme saa pois. Eikä pelko ole edes syy yrittää. Pelko kertoo enemmän ihmisestä, kuin siitä lajista, jota pelätään.

Rantakäärme keväällä lämmittelemässä lenkkipolullamme.

Olimme eräällä tuttavien mökillä kesälomalla. Kivistä rakennetulla laiturilla asusti ainakin kaksi rantakäärmettä, eikä mökkiläisillä itsellään ollut niistä mitään tietoa. Minä hiiviskelin innoissani laiturilla niitä tutkimassa - ja herkästihän ne livahtivat piiloon. Rantakäärmeet, ja kyytkin jossain määrin, ovat kiehtovia, kun niitä saa tutkia rauhassa. Kyllä minäkin sätkähdän joka kerta nähdessäni käärmeen odottamatta - yleensä siksi, että se on riski, varsinkin koiraa ja lasta ajatellen. No, ainakin toinen käärmeistä pääsi sittemmin hengestään vain siksi, että sattuu olemaan käärme - vaikkakin sinänsä vaaraton.

Melkein toivon, että jos käärmevainoa jatketaan, rantakäärmeiden tilalle ilmestyykin kasa kyitä. Lajit näet eivät ilmeisesti mahdu asustamaan samoille rantakiville, ja kauniit, solakat rantakäärmeet olisivat ainakin minun valintani näistä kahdesta. Kumpikin kuitenkin karsii jyrsijöitä, eli on joka tapauksessa hyödyksi. Mielummin valitsen itse tasapainosta sen vaarattoman puolen, joka pitäisi ne ei toivotut kyyt poissa, kuin annan tilaa niille kyille, jotka hitautensa ja myrkkynsä vuoksi ovat paljon todellisempi riski. Vai monestako rantakäärmeen puremasta luette somesta joka kesä?

Taustalla tiibetinhanhi - se on eksynyt ihan väärään paikkaan,
Turkuun, mutta täällä on sille sopivaa luontoa, elinympäristö,
ekolokero johon se sopii.

Luonto tarjoaa meille myös ekosysteemipalveluita - asioita, joista meidän elämämme on täällä kiinni (vesi, happi), ja joista on meille hyötyä (mikrobien tekemä puhdistustyö, maaperä, ravinnekierto). Ekosysteemipalveluita meillä ei ole varaa pilata, tai olemme pahassa nesteessä - niiden kaupalliseen valjastamiseen meillä kuitenkin on varaa ja huikeasti mahdollisuuksia.

Luonto on maailmanlaajuinen, alkaa taivaanrannasta ja päättyy toiseen. Se ulottuu avaruudesta maan ytimeen. Se muuttuu, ja toisaalta on pysyvä. Sen lakeihin kuuluu tappaminen, mutta myös pysyvyys ja suojelu. Se on julma, mutta samalla kaunis, kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia ja uutta elämää. Se oli täällä ennen meitä, ja tulee olemaan vielä pitkään meidän jälkeemme. Se on kaikkea bakteerista sinivalaaseen, avoimelta mereltä läpitunkemattomaan sademetsään. Se on meidän jokaisen koti, ja meidän jokaisen elämä on siitä kiinni. Ja silti sitä raiskataan ja pahoinpidellään joka päivä.

Me ihmiset olemme ainoa laji luonnossa, joka syö maata omien jalkojensa alta - ja samalla vähän muiltakin lajeilta. Ja sen vuoksi me onnistumme niin taitavasti
järkyttämään sitä luonnon tasapainoa. Muut tyytyvät ottamaan vain sen, mikä niille kuuluu. Miksei se riitä meille?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa - ympäristösuunnittelijan arkea 10/10

Tämä minua hiertänyt ja kaivertanut aihe - ja tämän "tekstisarjan" viimeinen osa. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä aiemminkin, usein, paljon. Mutta tähän aiheeseen oikeastaan kiteytyy kaikki, mistä ympäristösuunnittelijan työssä on kyse. Eli siis mitä oikeastaan onkaan ympäristö?

Meillä oli eilen eskerilaisten vanhempainilta. Hyvin järjestetty ja kiva tilaisuus. Siellä pyydettiin kirjoittamaan lapuille toiveita lapsen eskarivuodelle. Minä kirjoitin yhteen "erilaisia ympäristöjä". Tiedin lappua kirjoittaessani, että asia voidaan käsitellä vain asteikolla "metsä - piha - pelto", jolloin kaikki olisi ollut ihan hyvin, erilaiset ympäristöt on siinä kontekstissa helppo ymmärtää. Mutta lappuun pyydettiin tarkennusta, ja koska minä näen ympäristön niin moniulotteisesti, syvästi ja kaikkeen liittyvänä, yritin varovasti selittää.

Erilaisia ympäristöjä on myös kulttuuriset ympäristöt, erilaiset perinteet, sosiaaliset suhteet, työympäristö ihmisineen, suvaitsevaisuus - se maailma, jossa elämme. Eri paikoissa, kulttuureissa, perheissä, on erilaiset toimintatavat, ja minä koen tärkeänä, että lapsi pääsee näinä globaaleina aikoina osalliseksi niistä.

Tähän asti meni ihan hyvin. Hätäpäissäni otin kuitenkin uskonnon ja suvivirren esimerkiksi, ja kuten tiedetään, sen kortin nostaminen aiheuttaa joskus vaistomaisen torjuntareaktion. Kuitenkin - mielestäni on parempi, vaikka suvivirsi on virsikirjassa ja tavallaan uskonnollinen symboli, niin sitä ei poisteta lasten arjesta, eikä kaikkia uskonnollisia asioita yritetä kaikin voimin torjua.

Terveempi ratkaisu on tuoda uskonnot ja muut kulttuurit osaksi arkea - mikään ei estä juhlimasta eskarissa ramadania, hanukkaa tai sadonkorjuuta. Ihan yhtälailla arvokkaita ovat perinteiset vuoden kiertoon liittyvät juhlat kuin jokaisen uskonnonkin merkkipäivät. Lapset ovat vastaanottavaisia, ja mitä monipuolisemmin he törmäävät näihin kulttuureihin arjessaan, sitä helpompi heidän on myös tulevaisuudessa ymmärtää ympärillään pyörivien ihmisten arkea. On ihan turha kuvitella, että maailman globalisoituessa nämä kulttuurit eivät tulisi vanhemmallakaan iällä vastaan arjessa - ja nyt on se hetki, kun niistä tehdään "normaaleja" asioita, jotka eivät oikeuta syrjintään tai muutenkaan erilaiseen kohteluun.

Illalla lenkillä talsiessani mietin tätä esimerkkiäni, ja muistin erään mainoksen (en valitettavasti löytänyt sitä nopealla etsimisellä - heitä linkillä, jos löydät) , joka olisi ehkä sopinut esimerkiksi paljon paremmin. Kyseessä on Kellogsin riisimurojen mainos, jossa länsimaiset laset yrittävät syödä riisimuroja puikoilla. Homma näyttää vaikealta, mutta pieni kiinalainen tyttö nappaa muron varmasti ja tarkasti. Kyse on siitä, että kiinalainen lapsi, vaikka eläisi länsimaassa, elää koko ajan myös kiinalaisen kulttuurin keskellä, ja puikoilla syöminen on normaalia ja arkista. Lapsi on oppinut toimimaan omassa kulttuuriympäristössään. Mainoksen muut lapset voisivat oppia tältä pieneltä tytöltä paljonkin kiinalaisesta kulttuurista - sen on mahdollista sulautua osaksi arkista ympäristöä.

Muita kulttuureja voi tuoda esiin myös ruokakulttuurin kautta - kuinka paljon lapset oppivatkaan esimerkiksi siitä, että jossain päin syödään kookospähkinöitä tai riisiä. Fyysinen ympäristö, palmusaaret tai riisinviljelyyn sopivat ylängöt tulevat helposti mainittua sivulauseessa, kun puhutaan siitä, miksi jossakin syödään eri tavoin kuin meillä. Samalla opitaan luonnonvaroista, kasvukausista - tarkastelunäkökulma määrittää, mitä kaikkea kulttuureja tutkimalla voidaan tuoda esiin.

Nämä lentokyvyttömät joutsenet, muistaakseni
nimeltään Minttu ja Ville,
elävät Heinolan lintutarhalla ihmisten luomassa
ympäristössä, ja ovat oppineet käyttäytymään
uuden ympäristönsä sanelemin ehdoin,
eri tavoin, kuin luonnossa elävät lajitoverinsa.

Samoin on ehkä järkevää keskustella siitä, miksi joissakin kulttuureissa vaikkapa röyhtäys tai ruuan jättäminen lautaselle on hyvien tapojen mukaista, ja miksi me omalta osaltamme toimimme toisin. Vanhemman näkökulmasta on ihan kiva, että näitä miksi-kysymyksiä ja toimintaympäristöjen eroja käsitellään paljon. Aina sitä ei nimittäin itse
osaa ennakoida, ja se "Miksi" -kysymys saattaa aiheuttaa kiusallisia tilanteita.

Samasta syystä on mielestäni tärkeää, että lapsi oppii haistelemaan erilaisia tunnelmia ja käyttäytymisympäristöjä. Jos ei lapsi ikinä koskaan käy missään, hän ei voi tätä oppia. Lapsen tulee ymmärtää, että kotona, kylässä, liikuntasalissa, luonnossa ja kirkoissa kuuluu käyttäytyä eri tavoin, ja silti osa käytöstavoista kulkee mukana kaikkialle. Ja jos lapsi osaa omaksua ja kunnioittaa näitä käyttäytymisympäristöjä, myöskin ne kiusalliset tilanteet jäävät vähemmälle, tai ainakin se kiusallinen kysymys tulee hiukan myöhemmin, tai sitä ei kiekaista niin kovaan ääneen, kun äänijänteistä irtoaa.

Muunlaisia ympäristöjä onkin jo käsitelty aiemmissa postauksissa - mutta ei tämä tähän lopu. Seuraavaksi yritän kirjoittaa siitä, mitä kaikkea luonto on - sekin on ympäristöjen lailla paljon enemmän, kuin sitä, mitä näemme.

Valittamisen vaivattomuus ja hinta

Nyt vähän meinaa kypsyttää. Nääs se, että ihmiset valittavat ihan kaikesta ja koko ajan. Edelleen, vaikka Suomen taloustilanne on ihan pepusta, niin meillä menee silti ihan hyvin ja suurimmalla osalla on asiat ihan kohtuullisessa kunnossa. Ja silti vaan valitetaan.

Itse pyrin olemaan kaikessa ja koko ajan positiivinen, näkemään asioissa hyvää, enkä halua jäädä märehtimään pieleen menneitä. Mikä on tapahtunut, on jo tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Opit niistä tehdyistä virheistä ja onnistumisista mukaan, ja eteenpäin. Sen vuoksi minun on vaikea olla ihmisten kanssa, jotka vain valittavat - se nimittäin tarttuu. Enkä pidä itsestäni, jos unohdan onnistumisen ilon, ja keskityn negatiivisiin asioihin. Kun yleisvire on positiivinen ja jaksan uskoa itseeni, asiatkin onnistuvat.

Yksi yleisiä asioita on se, että ihmiset valittavat toisista ihmisistä, siitä miten he käyttäytyvät tai mitä he ovat mieltä. Entäs sitten? Valittakoot. Ihmisillä on taipumus ärsyyntyä asioista, jotka koskettavat itseä, tai ärsyttää sellaisilla joilla saa kiillotettua omaa kuvaansa. Jos ei loukkaukseen reagoi, se menettää voimansa. Ja mitä henkilökohtaisemmin sen loukkauksen ottaa, sitä paremmin mielenpahoittaminen onnistuu. Se, jota yritettiin loukata, loukkaantuu oikeasti kunnolla, ja se, joka kiillottaa omaa kuvaansa, saa siitä vielä kaksin verroin kiiltävämmän.

Kritiikki on sallittua, ja sitäkin kohtaan pitää olla kriittinen. Huolehdinko asiani oikeasti parhain päin, vai onko niistä valittava sittenkin oikeassa, ja voisin huolehtia niistä vielä paremmin. Ja jos itse valitan, vaikkapa omasta parisuhteesta, siitä että siivoaminen on ikävää tai ei ole aikaa, niin olenko oikeasti tehnyt mitään asian eteen? Minä inhoan siivoamista, mutta pidän siististä kodista. Sen voimalla viitsin myös siivota, ja tiedän, että kukaan ei tee sitä puolestani. Enkä edes haluaisi - se on tietysti kiva, jos joku siivoaa yhdessä kanssani - se on niitä pieniä tekoja, joista tulee hyvä mieli.

Minä haluan olla ystävilleni, läheisilleni, asiakkailleni ja työkavereilleni tukena ja kannustaa ja rohkaista heitäkin eteenpäin vaikeissa tilanteissa ja päätöksenteossa. En kuitenkaan halua kantaa muiden kuormaa, en tehdä päätöksiä heidän puolestaan, enkä suostu hyssyttelemään asioita, joista olen eri mieltä. Asiat voi aina tehdä paremmin, ja jos ei tekemisistään viitsi itse kantaa vastuuta, niin valittaminen on ihan turhaa. Niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa. Päättäjien päätöksistä on turha parkua, jos ei viitsi itse vaikuttaa - äänestää, ottaa osaa, allekirjoittaa, pitää yhteyttä... Vaikuttaa.

Sain rikki kookospähkinän.

Minä haluan olla myös itse hyvä tyyppi, auttaa aina tarpeen tullen ja tehdä itsestäni muille tärkeän olemalla aidosti läsnä. Uskon, että silloin ihmisillä on vähemmän tarvetta loukata minua tai valittaa minun tekemisistäni. En halua vaatia keneltäkään yhtään mitään, vaan toivon, että ihmiset tajuavat arvoni ihan ilman vaatimista. Annan paljon, mutta jos haistan pientäkään vedätyksen tai lypsämisen käryä, minusta tulee kylmä ja kova. Et ollut arvoiseni.

Minä en pysty olemaan positiivinen, jos minulle vain valitetaan koko ajan jostain. Sen vuoksi ihmiset, jotka vain vievät energiaani, saavat pysytellä kauempana.
Mnä kaipaan kannustusta, pieniä positiivisia sanoja ja hyväksyntää. Enkä usko, että olen ainut. Ei ole vaikeaa löytää niitä, joille ei koskaan ole riittävän hyvä sellaisena kuin on. Siksi on parempi keskittyä heihin, joille kelpaa. Ja kasvattaa hyväksyvien ihmisten määrää olemalla sellainen itse.

Eettistä lihaa?

VIikonlopun aikana eräällä koirapalstalla käytiin kiivastakin keskustelua siitä, mistä raakaruokkijat hankkivat koirilleen lihaa, ja mikä on eettistä, sivuttiinpa myöskin ympäristökuormaa. Niinpä ajattelin itsekin valottaa vähän omia eläinperäisten tuotteiden hankintaperusteita - muihinkin kuin lihaan pätevät ihan samat säännöt, ja joskus on tehtävä kompromisseja.

1. Kotimaisuus on minulle selkeä ykköskriteeri. Suomessa asiat tehdään paremmin, kuin missään muualla, vaikka täälläkin voidaan puhua tehotuotannosta eläintuotannossa. Meillä on kuitenkin tehokkuudesta huolimatta puhtaampi tuotanto, kuin missään muualla. Lääkkeitä ei käytetä rutiinisti, eikä esimerkiksi salmonellaa esiinny, koska broilerikasvatuksessa pahnat vaihdetaan jokaisen lintuerän mukana. Linnuilla on puhdasta, ruokamme on puhdasta. Kuolleisuuslukemat ovat pieniä ja esimerkiksi broilereiden jalka-asennot suhteellisen normaaleja.

Lainsäädäntö kehittyy koko ajan parempaan suuntaan esimerkiksi kipua aiheuttavien toimenpiteiden osalta, ja esimerkiksi pakkosyöttö hanhenmaksan tuotannossa ei ole sallittua. Pihattonavetat ovat yleistyneet huimasti, joten karja pääsee liikkumaan, ja näin ollen esimerkiksi sorkkaterveys on parantunut. Pihatot ovat ehkä vähentäneet karjan mahdollisuuksia laiduntaa, mutta silti kesäaikaan on yleensä tarjolla tuoretta rehua, ja ympäri vuoden pääasiallinen rehu on märehtijöillä korsirehua - sitä lajityypillistä ruokaa.

Possujen tonkimisen tarve on tiedostettu, ja useimmat tuottajat tarjoavat possuille tekemistä ja tonkimisen mahdollisuuksia. Kun possuilla on sopivasti tilaa ja tekemistä, ne eivät stressaa ja syö toistensa saparoita. Ja lihakaupoista muuten saa ostettua niitäkin, sekä possun sorkkia - ihan normaaleja, ehjiä saparoita ja terveitä sorkkia tiskeiltä löytyy.

2. Pientuottajat ovat yksinkertaisesti ihania. Tilamyynnissä paistaa yleensä ylpeys omasta tuotannosta, ja tuottajat kertovat avoimesti omista tiloistaan ja tuotanto-olosuhteistaan. Jos ostaa lihaa, myös stressaavat teuraskuljetukset jäävät tuotantovaiheista pois. Ja maitotuotteiden osalta avainsanana on tuoreus - maito ei matkaa päiväkausia kauppaan, vaan se voidaan laittaa vielä samana päivänä valmistumaan esimerkiksi juustoksi.

Ja sitä paitsi - onko oikeasti paljon parempaa, kuin katsella kauniina kesäpäivänä lehmiä laitumella, ja syödä niiden maidosta ja oman tilan mansikoista tehtyä, huippulaadukasta jäätelöä? Mikä parasta, suoraan tilalle kuskattu raha tukee sitä suomalaista, puhdasta tuotantoa kaikkein parhaiten - välikädet ja hintaa polkevat kauppaketjut jäävät välistä.

3. Ympäristö on myös maatilataloudessa alettu tajuamaan valttikortiksi. Eläimet eivät ole yksinään ympäristökuormitusta, ne voivat hoitaa sitä, tai tuottaa muun tuotannon ohessa lämpöä, sähköä tai polttoainetta. Yhdistetty tuotanto - parast tuotanto. Jos tiedän tilallisen tuottavan karjan lannasta esimerkiksi biokaasua - valitsen mielummin hänen tuotteensa, kuin sen, joka keskittyy valittamaan, miten hankala lannasta on päästä eroon. Ympäristönäkökohdat energian kautta ajateltuna ovat tuotannon tulevaisuutta, ja minä sijoitan rahani mieluummin tulevaisuuteen.

Luonnonlaitumilla laiduntava karja pitää avoimena perinnebiotooppeja ja raivaa ruovikoituneita rantoja. Luonnonlaitumilla laiduntaneen karitsan liha maistuukin yrttiseltä, kun taas pelkkää viljeltyä heinää syöneen karitsan lihan mausta puuttuu syvyyttä. Merenrantaniityllä kasvanut nauta taas saa lihaan suolaisen vivahteen. Ja mikä parasta - turvallisissa oloissa syntynyt, mutta lyhyen, ehkä vain yhden laidunkauden mittaisen elämänsä se tuotantoeläin elää täysin lajityypillisesti.

Ympäristöarvojen perusteella porotuotteet karsiutuvat tätä nykyä pois - poroja on yksinkertaisesti liikaa, eikä herkkä lapin luonto kestä liian kovaa laidunpainetta. Samasta syystä meillä ei syödä myöskään Itämeren villiä lohta, sillä lohikannat ovat vaarantuneet. Myöskin muut, varsinkin kauempaa rahdatut kalat ovat ruokapöydässämme harvinaisuuksia, kalavalinnoissani pyrin noudattamaan WWF:n kalaopasta. Seitistä tehtyjä eineskalapuikkoja on kuitenkin tarjolla säännöllisesti perheen pikkuväen iloksi, ja riistaa taasen syödään ilolla aina, kun sitä on sopivasti tyrkyllä.

4. Kestävyys on viimeinen peruste, joka vaatii ehkä hiukan enemmän selvittämistä ja paneutumista tuotteen taustoihin. Pidän hirvittävästi nahasta materiaalina, ja valitsen nahkaisen tuotteen usein siksi, että sillä on odotettavissa pitkä käyttöikä - minulla on käytössä mm. yli kymmenen vuotta vanha nahkatakki. Nahkaiset tuotteet vaativat toki paljon käsittelyä, mutta nahka on toisaalta sivutuote, ja mikä parasta, sen voi uudelleenkäyttää jopa useita kertoja, kun nahka on kerran parkittu. Vanhasta takista saa ommeltua vaikkapa laukun, tai siitä voi leikellä sopivia paikkoja vaikka housujen polviin. Nahasta punotut nauhat ovat kestäviä ja helppoja tehdä. Nahka sopii myös askarteluun. Viimeinen käyttökohde nahalla on meidän taloudessa koiran lelut, joihin kelpaavat vähän rumemmatkin nahan ylijäämäpalat.

Myös villaa pidän erittäin kestävänä materiaalina, ja mikä parasta, se toimii ulkoiluvarusteissa erinomaisesti. Kestävää on myös käyttää hyväkseen liha, mikä tulee käytöstä poistetuista tuotantoeläimistä - niinpä munintakanoja, emobroilereita, emakoita, lypsylehmiä, hevosia ja lampaanmaitotilojen vanhoja uuhia saisi markkinoida mielestäni enemmänkin kestävänä valintana. Tällä hetkellä edellä mainittuja (paitsi nautaa) on paikoitellen tosi vaikea löytää. Vanhat eläimet eivät vastaa maultaan ja rakenteeltaan nuoria, minkä vuoksi niiden elintarvikekäyttö on aika vähäistä. Niistä saa kuitenkin erittäin maukasta ruokaa oikein valmistettuna, ja lisäksi olisi terveellistä muistaa, että me tuhlaamme potentiaalista ruokaa polttamalla sitä Honkajoella tai syöttämällä sitä turkiseläimille.

Eettisyys ei siis ole yksi ja helppo asia. Jokaisella on omat rajat eettiselle tuotannolle, tai tuotteille, joita haluaa kuluttaa. Eettisyyteen vaikuttaa erittäin vahvasti oma maailmankatsomus ja taustat - tuotannon ongelmilta voi sulkea silmänsä, sitä vastaan voi boikotoida, tai sen kehittämiseen aina paremmaksi voi yrittää vaikuttaa - valinta on jokaisen oma.

Ympäristöystävällisyys ja eettisyys kulkevat kuitenkin melko helposti käsikädessä, kun näihin asioihin vaan halutaan panostaa. Kuluttaminen on kuitenkin kannanotto, puolesta tai vastaan, ja itse panostan mielummin parempaan laatuun kuin määrään. Haluan myös uskoa siihen, että laadukkaammalla tuotteella myös tuottajan on mahdollista saada enemmän.

"En minä, koska ei kukaan muu"

Kuinka usein kuulette tämän selityksen? Niinpä, aivan hemmetin usein. Ihmisten itsekkyydellä ei ole mitään rajaa. Seuraava teksti on turhautumisen kyllästämä - mikä tässä muka oikein on niin vaikeaa?

Pienetkin jutut ovat kuitenkin tärkeitä - ja mitä useampi niitä tekee, sen isommiksi ne muuttuvat. Me emme voi vaikuttaa "niihin muihin", mutta omiin toimintatapoihimme voimme. Vaikka "ne muut" istuisivat yksinään autossa, niin minä istun mielummin autossa jonkun toisen kanssa. Ja vielä mielummin, varsinkin näinkin kauniina päivänä, minä nautin auringon kultaamasta kaupunkimaisemasta pyörän selästä käsin.

"Ne muutkaan" eivät sammuta valoja, ja vain isoilla yrityksillä kuluu sähköä niin paljon, että sillä on väliä. Mutta hei, arvaapa mitä. Ne isot yritykset tarvitsevat PALJON sähköä toimintoihinsa, ja nekin maksavat siitä. Myös "ne muut" maksavat sähkölaskussaan turhasta.

Jos suuryrityksillä on vaihtoehtona säästää sähköä, eli säästää rahaa, tai kuluttaa sähköä eli rahaa entiseen malliin, ne kyllä valitsevat säästön. Jos laitoksessa kuluu tuhansia megawattitunteja sähköä, niin prosentinkin tiputus kulutuksessa tarkoittaa tuhansia euroja pienempiä tuotantokuluja, vaikka sähkön hinta olisi kuinka alhainen tukkuhinta. Säästötoimet ovat osa kannattavuutta, ja osa suuryritysten arkea.

Samalla tavalla suuryritykset säästävät kaikessa muussakin. Tuotantokulut pyritään pitämään mahdollisimman alhaalla - se on kilpailuetu. Niinpä jätteet pyritään huolehtimaan mahdollisimman halvalla pois - aina parempi, jos joku vielä suostuu maksamaan niistä, vaikkapa oman tuotantonsa raaka-aineena. Silloin kulusta tuleekin voittoa.

Ihan sama koskee meitä tavallisia ihmisiä - voimme ihan surutta valittaa siitä, että jätehuollon kustannukset vain nousevat vuosittain. Niin nousevat, jos ajattelee jätettä. Jos minä ajattelen jätteen raaka-aineena, en tuota sitä niin paljon, enkä tuhlaa sitä. Ehkä "ne muut" eivät ajattele sitä samoin, koska eivät vaan tajua.

Minä en halua olla kuten muut, haluan olla parempi. "Ne muut" on ehkä p*skin selitys ikinä, yhtään millekään. Se kertoo vain siitä, että omat aivot ovat hukassa. Miksi jättäisit tekemättä jotain sellaista, mikä ei vaadi oikeastaan mitään, ja tuottaa vain hyvää? Samalla perusteella voi tarttua pulloonkin, koska naapurin Perakin tarttui.

Mikä on loman tarkoitus?

Mieleni teki kirjoittaa tämä teksti jo yli neljä viikkoa sitten. En ole ehtinyt. Ja tähän kiteytyy myös se ongelma - lomalla on liian kiire.

Lomat ovat monille aikaa, jota odotetaan kuin kuuta nousevaa, jotta ehdittäisiin rentoutua ja olla yhdessä. Lomaa kuitenkin vaivaavat myös kauheat odotukset - pitää ehtiä käymään kaikissa kissanristiäisissä, tervehtimässä sukulaisia, vähintään yhdessä suurkaupungissa ja remontoida mökkiä. Öh. Loman pituus on useimmilla neljästä viiteen viikkoa. Yhtälö on aika mahdoton.

Ainakin minä huokaisin helpotuksesta, kun arki alkoi. Meillä tosin alkoi taas ihan uudenlainen arki, johon pitää sopeutua. Kukaan muu ei kuitenkaan ole sotkemassa minun ajatuksiani, ja hitto vie, olen odottanut tätä hetkeä. Saan ja ehdin kirjoittaa, ehdin lukea sähköpostit, soitella asiakkaille muualtakin kuin autosta. Tämä ei ole edes vitsi - olen kirjaimellisesti paennut kiirettä autoon, ja lomalla epäonnistuin siinäkin.

Olemmehan me tietysti viettäneet tosi ihania hetkiä yhdessä loman aikana, ja touhunneet perheenä. En kuitenkaan ole itse aivan vakuuttunut siitä, että olisimme eläneet lomaa ja nauttineet niistä lyhyistä viikoista, jotka olisimme saaneet vain olla ja levätä. Päällimmäisenä minulla on fiilis, että loma-aikaa suoritettiin, aikataulutettiin, ja eteenpäin vievä voima oli suorituspaine.

Vietitkö sinä lomasi leväten vai suorittaen? Nautitko siitä? Oliko sinulla aikaa kuljeskella käsi kädessä kultasi kanssa, vai kuljitko kohteelta toiselle näkemättä sitä, mikä on niiden välissä? Oliko lomasi loma?

Työn merkitys

Havahduin viime yönä (tietysti yöllä - kertoo ehkä siitä, kuinka stressaavaa elämä osaa olla) kauhunsekaisin tuntein siihen, että olen ollut kohta vuoden ilman vakituista työtä. Tekemistä onneksi riittää, kun itseään tyrkyttää sitkeästi joka paikkaan, mutta säännöllinen työ luo turvaa. Ja ihan rehellisesti sanoen kaipaan nimenomaan sitä turvaa.

Työ luo elämään ensinnäkin säännölisyyttä - deadlineista ja työajoista ei lipsuta ilman päteviä syitä. Töihin mennään ajoissa jokaisena työpäiväna, ja toisaalta arki ja vapaa-aika pysyvät paremmin erossa toisistaan. Vapaa-ajastakin voi nauttia, eikä tarvitse miettiä pitkin öitä, muistiko sitä nyt kertoa asiakkaalle kaiken oleellisen, tai onko tarjous mennyt perille. Työtä saa tehdä työaikana, ja sitten unohtaa sen sinne työpaikalle, ja tulla taas kotiin lataamaan akkuja.

Myös tulopuoli on näissä "hanttihommissa" kiinni ihan tasan omasta aktiivisuudesta - jos ei itseään markkinoi, ei rahaakaan tule, ja toisinaan on pakko laittaa asiakas saunaillan tai lapsen harrastukseen viennin edelle - ilman asiakasta homma ei toimi. Kun työskentelee jonkun toisen alaisuudessa, voi keskittyä ainakin pääasiassa tekemään sitä itse työtä, missä on hyvä. Joku muu huolehtii rahaliikenteen ja markkinoinnin, eikä ihan kaikkea vastuuta joudu kantamaan itse.

Onneksi vastuu myös lisää työn mielekkyyttä, mutta aina silloin tällöin olisi ihan kiva voida jakaa työhön liittyviä ajatuksiaan jonkun kanssa. Ja siitä pääseekin siihen kaikkein tärkeimpään - työyhteisöön. Työyhteisö on tuki ja turva, jossa on aina joku, jolla on aikaa pyöritellä peukaloita eli ojentaa auttava käsi, tai sanoa jotain sellaista, mikä saa taas aivorattaat pyörimään. Työyhteisö pitää huolen sosiaalisesta kanssakäymisestä ja lisää työhyvinvointia.

Työ on ihan valtavan iso osa elämää - ilman "oikeaa" työtä elämä on jatkuvaa stressiä ja tasapainoilua eri elämän osa-alueiden välillä. Minun ei ole tämän vajaan vuoden kokemusten perusteella mitenkään hankala ymmärtää yrittäjiä, jotka valittavat, että yrittäjyys on Suomessa hankalaa ja raskasta - se on sitä, vaikka toimisikin vain "kevytyrittäjänä". Toisaalta olen ehtinyt jo tavallaan rakastumaan tähän "kevytyrittäjyyteen" - saan tehdä sellaisia hommia, joista nautin, ja joissa olen hyvä. Onkohan sitä tasapainoa työn ja työn välille mahdollista koskaan löytää?

Se on kuitenkin varmaa, että työttömyys ei vähene, ja tuottavuus nouse, jos työllistymiseen ei kannusteta luomalla lisää työpaikkoja ja helpottamalla itsensä työllistämistä. Nykytilanteessa ei ole mitään järkeä, se kuormittaa kaikkia osapuolia ihan liikaa.

Pihapuuhia

Me asumme kerrostalossa. Mutta kaipaan omaa pihaa, ja paikkaan tuota tarvetta palstan avulla. Silti välillä harmittaa, kun ei ole niitä mahdollisuuksia, mitä oma piha tarjoaa.

Komposti on kaipuunaiheeni numero yksi. Meillä ei tule oikeastaan kovinkaan paljon biojätettä, sillä koira syö melkein kaiken, mitä ihmisten ruuasta jää. Kuitenkin esimerkiksi kahvinporot, hedelmien ja vihannesten kuoret jne. pitää hävittää jotenkin muuten. Lisäksi kaikenlaista muuta biojätettä tulisi sieltä pihalta. Ja komposti tarjoaisi myös vastapalvelun, eli tuottaa multaa. Ja koska tämänvuotinen palstani on todella savisella maalla, olen huokaillut kaihoisasti hyvän eloperäisen aineksen perään.

Toinen, itseasiassa hyvin samaa teemaa sivuava juttu on haketin. Pyrin kattamaan kaikki kulkuväylät ja puskan juuret palstalla, sillä kate hillitsee rikkaruohoja ja hidastaa maan kuivumista. Myös nurmikko olisi helpompaa ajaa puskien juurelta, kun puskat on katettu. Hake hajoaa pikkuhiljaa, ja näin myös lannoittaa maata. Ja koska se häviää näkyvistä pikkuhiljaa, ne puskanjuuret ovat loputon suo, johon voi hävittä puiden ja pensaiden leikkaamisesta syntyvät oksat, risut jne.

Kolmas asia, jonka vuoksi kaipaan sitä omaa pihaa, on jatkuva muutos ja kaikki kokeilut, joita pihalla voi tehdä. Kasvava piha ei tule koskaan valmiiksi, ja se muuttuu tarpeiden ja halujen, sekä tietysti vuodenaikojen mukana. Olisi ihanaa kokeilla esimerkiksi hedelmäpuiden varttamista, erilaisia marjalajikkeita, kukkien värikirjoa sekä huvin ja hyödyn yhdistämistä. Lisäksi mieltäni kiehtoo ajatus elävästä rakentamisesta - voisiko pihan aidata elävällä rakenteella, tai voisiko pihaan kasvattaa huvi- tai leikkimajan? Onnistuisiko sammalgraffitien teko? Mahtuisiko pihaan myös pari kanaa, ja kenties kalalampi?

Piha tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia, ja on vain itsestä kiinni, kuinka ekologisen pihan kykenee tekemään. Parhaimmillaan piha toimii hiilinieluna ja on lisäksi lähes täysin omavarainen. Olisi ihana nähdä, mitä muita jännittävää ja ekologisia ratkaisuja ihmiset ovat keksineet? Olisiko vinkkejä?

Asenteet ovat vaikuttavaa perintöä

Seurasin jälleen kerran sivusta erään perheen aamurutiineja. Pahoitan mieleni joka kerta, kun törmään tähän perheeseen. Perheessä on kolme lasta, joista yksikään ei osaa käyttyäytyä, ja kaksi aikuista, joiden käytöstavat ovat nekin varsin puutteelliset. Koko perheen toiminnasta huokuu negatiivisuus.

Vaikka nuoremmat lapset ovat nuorempia kuin omani, tuo negatiivisuus on tarttunut jo heihinkin. Minusta on surullista, että lasta ei koskaan näy hymyilevänä. Lapset eivät osaa leikkiä keskittyneesti, eikä leikillä ole tarkoitusta - riehuminen on parempi sana. Perheen aikuiset eivät osallistu lasten touhuihin, vaan huutavat aina vain kieltoja ja haukkuvat lapsia.

Perheen vanhin poika on jo kouluiässä. Hän tuhoaa ihan vain huvikseen, huutaa ja haukkuu muita. Poika syö herkkuja alvariinsa, eikä esimerkiksi käytä pyöräillessään kypärää - eivätkä muuten käytä nuoremmatkaan. Alle kymmenvuotiaan liikenteenlukutaidoilla ja ylimielisellä liikennekäyttäytymisellä yhdistelmä ei ole kovin hyvä.

Toki katson omaa mukulaani vaaleanpunaisten rillien läpi, mutta meidän perheessämme ykkösjuttu kasvatuksellisesti on aina ollut kannustaminen. Tehdään yhdessä, jotta lapsi oppii, opetetaan lapselle uusia juttuja, jutellaan ja otetaan selvää asioista. Lapselle on pienestä alkaen opetettu vastuuta - huonosta käytöksestä joutuu jäähylle, tai viedään etuoikeuksia. Omista jäljistä kuuluu huolehtia. Toisia autetaan, ketään ei haukuta. Ollaan paljon lähekkäin ja nautitaan yhdessäolosta.

Meidänkin arkeen mahtuu paljonkin niitä päiviä, että asiat eivät suju, ja varsinkin väsyneenä lapsi kiukuttelee. Tähänkin vuoteen on mahtunut yksi aamu, jolloin lapsi kiikutettiin päiväkotiin yöpuvussa ja itkupotkuraivarin kourissa. Mutta nämä päivät ovat vähemmistöä - pian pyydetään anteeksi, halataan ja pidetään taas hauskaa. Negatiivisuus ei jää päälle.

"Muistatko sen lapsuuden kesän, kun aamut tuoksuivat hunajalta?
Jalat kastuivat ruohikossa eikä mikään ollut hetkeä tärkeämpää."

Uskon, että olen onnistunut näillä keinoilla ohjaamaan lastani vastuulliseen ja välittävään suuntaan. Hän on oma-aloitteinen, sosiaalinen ja varsin vaivaton tapaus arjessa. Hän osaa leikkiä kehittävästi yksin ja yhdessä, puhuu siististi ja kysyy jos ei ymmärrä. Hän ymmärtää syyn ja seurauksen ja osaa arvostaa sitä, mitä on saanut, koska se voi myös lähteä pois. Lienee sanomattakin selvää, että olen itse panostanut myös ympäristöarvojen siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle.

Koko tekstin ydin on kuitenkin siinä, että me vaikutamme myös lähellämme oleviin aikuisiin ihmisiin ihan samoin, kuin tässä esimerkkinä toimiviin lapsiin. Mitä arvoja ja käyttäytymismalleja siirrämme oman toimintamme kautta työkavereille, opiskelijoille, omille lapsille jne.? Sitä sietää jokaisen miettiä.

Minun on ainakin vaikea uskoa, että nuo negatiivisuudessa elävät lapset kasvaisivat itsevarmoiksi ja tasapainoisiksi, tai että heillä edes nyt olisi kovin hyvä olla itsensä kanssa. Arvot ja tavat joita välitämme, vaikuttavat suoraan tulevaisuuteen. Ja niiden kautta meillä on mahdollisuus tehdä tulevaisuudesta parempi. Arvot ovat yksi tärkeimmistä asioista, joita jätämme seuraavalle sukupolvelle.

Palstaviljelystä kesäkivaa

Kävin viime viikolla höpisemässä vähän palstaviljelystä Aunelan vanhempainyhdistyksen kokouksessa. Itselläni on ollut viljelypalsta jo vuosia, ja nyt Aunelan vanhempainyhdistys on vuokrannut samanlaisen koululaisten kivaksi kesäpuuhaksi. Lisää tätä, idea on mainio!

Palstaviljely on juuri niin hankalaa ja raskasta, kuin siitä tekee. Pienellä huumorilla se luonnistuu myös lasten kanssa - ja mikä parasta, samalla opitaan. Sekä tekemään käsillä, että miten asiat toimivat - kuinka siemenestä kasvaa kasvi, jonka voi syödä, ja josta taas voi kaivaa uuden siemenen, miten lakastuneet kasvit muuttuvat mullaksi ja mistä löytyy onkimatoja.

Palstaviljelyyn ei niin kummallisia välineitä tarvita. Kuokka, lapio, hara, hanskat ja kasteluvälineet. Penkit muokataan, siemenet kylvetään, kastellaan, kitketään, harvennetaan ja odotetaan. Omassa penkissä kasvaa yleensä ne parhaan makuiset tuotteet - ja onhan se puuhastelu myös kivaa.

Helppoja kasvatettavia ovat nauhassa kylvettävät siemenet, peruna, salaatti ja erilaiset kurpitsat. Myös auringonkukka ja palkokasvit ovat helppoja, ja pärjäävät aika vähällä hoidolla. Sipulit on helppo kylvää.

Avomaankurkusta piikittömät lajikkeet sekä tomaatti ja mansikat ovat palkitsevia, sillä satoa voi nassuttaa suoraan pellosta.

Palstan hoitoa myös helpottaa viljelysten kattaminen esimerkiksi ruohosilpulla, hakkeella, oljilla jne. Kate estää pintamaata kuivumasta, jolloin kastelun tarve vähenee, ja maatuessaan kate ravitsee kasvatettavia kasveja. Katetta saa lisäillä kuumina kesinä varsin usein, mutta yleensä sitä pois nypittyä rikkaruohoa riittää kyllä koko kesäksi.

Rohkeasti siis kokeilemaan palstaviljelyä, palstan voi vuokrata vaikka porukalla, ja kokeilla rohkeasti, mitä kaikkea siellä kasvaakaan. Siemenpusseissa on yleensä hyvät kylvöohjeet, ja kun viljelyä ei ota heti alkuun liian vakavasti, siitä on helppo nauttia - ainakin sitten, kun sitä oman maan satoa syö vielä jouluna.

Onko tutkintonimike siunaus vai rasite?

Varoitan, negatiivissävyinen ja ehkä hieman katkera teksti. Eihän se ole mikään salaisuus, että olen hakenut "oikeita töitä" tässä aktiivisesti jo pidemmän aikaa. Olen aika vakuuttunut siitä, että jokainen paikka, johon olen hakenut, on ollut ihan varteenotettava, ja minulla olisi ollut saumaa niissä pärjätä.

Olen kuitenkin ympäristösuunnittelija. Koulutukseni on varsin monialainen ja kattava, monipuolinen työ on opettanut soveltamaan, tutkimaan ja kehittämään, ryhmässä ja yksin. Silti nimike alkaa sanalla ympäristö. Ihan kuin olisin lokeroitu jo pelkästään sen yhden sanan perusteella - vaikka olen paljon enemmän.

Kestävän kehityksen valttikortti koulutuksena on nimenomaan monialaisuus ja vanhoja kaavoja murtavat toimintatavat, tapa katsoa asioita ja käytännönläheiset oppimismenetelmät. Koulutuksen aihepiireihin mahtui taloutta, politiikkaa, lainsäädäntöä ja terveysasioita - siksi, että tämä systeemi, jossa elämme, maailma, koostuu niistä kaikista, ja ne toimivat yhdessä.

Niitä voidaan myös kehittää yhdessä. Se, että eletään ympäristöystävällisesti, ei voi tarkoittaa sitä, että talous romahtaa tai että palataan 1800-luvulle. Nykyteknologian sovellukset, luonto ja historia voivat yhdessä antaa meille parempia keinoja luoda tasapainoa. Kestävässä kehityksessä on syystäkin kolme ulottuvuutta: ympäristö, sosiaaliskulttuurinen ja talous.

Jos mennään yksi tapa edellä, pyritään niin sanotusti perse edellä kuorittuun mäntyyn. Ja kun katsotaan kokonaisuutta, kehitytään tasapainoisesti. Ja kestävän kehityksen asiantuntijana minulla on hanskassa kaikki kolme ulottuvuutta, kaavoihin kangistumaton tapa ajatella, sekä taito katsoa asioita kokonaisuutena.

En missään nimessä koe olevani valmis tai kaikkitietävä - minulla on vaan mahtava pohja laajentaa osaamistani, käytännössä tai teoriassa. Ja sen vuoksi tuntuu ikävältä saada palautetta, että AMK-tasoinen tutkinto ja käytännön taidot eivät kelpaa, pitäisi olla vähintään maisteri, koska... Niin, miksi?

Kestävä kehitys ei ole mitään kaikesta irrallista, vaan se on osa kaikkea yritystoimintaa ja yhteiskunnallista toimintaa. Maailman pitäisi olla minulle avoin, joka paikassa mahdollinen duuni. Mutta jostain syystä ovet eivät aukea. Johtuuko se vain siitä sanasta ympäristö?

Talousteoria vs. kestävä talous

#Hallitusneuvottelut ja kolmen puolueen hallitus. Tämä tietää todennäköisesti varsin konservatiivisia talousratkaisuja. Mutta milloin herätään siihen, että konservatiivinen, puhtaasti tieteellisiin talousteorioihin pohjaava talous ei ole käytännössä toiminut oikein koskaan?

Puhun taas niistä säästöistä ja tuottavuuden lisäämisestä. Teoriat ovat ihan loogisia, mutta kusevat (anteeksi ruma sana), koska niistä on unohdettu se oleellisin juttu - niitä sovelletaan ihmisten parissa, ihmisten pyörittämässä yhteiskunnassa. Kun otetaan ihminen mukaan, asetelma kääntyy päälaelleen. Ei voida tuijottaa vain euroja, on otettava talouden kehittämiseen mukaan myös muu asiayhteys - talous ei ole yhteiskunnasta irtonainen, itsenäinen osa, vaan osa sitä.

Tuottavuuden lisäämiseksi on kaavailtu vuosittaista, 100 tunnin työmäärän lisäämistä. Kuitenkin - työtä tekevän ihmisen tuottavien tuntien määrä päivää kohden on vakio. Tuntimäärän kasvattaminen tarkoittaa sitä, että työntekijöille maksetaan palkkaa siitä peukaloiden pyörittämisestä 100 tunnin edestä vuosittain. Lopputulema: jäädään miinukselle 100 työtunnin kulujen verran.

Tälle on vaihtoehto. Lyhennetään työaikaa ja palkataan lisää porukkaa - ihmisillä on aikaa keskittyä siihen, mitä tehdään, työtaakka jakautuu tasaisemmin väestössä, eikä työ kuormita. Lopputulema: maksetaan konkreettisemmin vain tehdystä työstä (koska suurin osa työajasta on tuottavaa!), säästetään sairastelukuluissa, säästetään työttömyyden aiheuttamissa kustannuksista, säästetään syrjäytymisen aiheuttamissa kustannuksissa, säilytetään ja levitetään osaamista.

Olisiko siis aika tarkastella talouden kehitystä realistisesti? Säästetty on, ja paljon. Lama tuli, sen piti kestää vain vuoden tai kaksi, se on kestänyt seitsemän. Keinoja on käytetty, mutta ei sitä, millä voisi olla väliä - panostetaan ihmisiin. Siitä on hyviäkin kokemuksia mm. Itävalta ja Bhutan. Sen sijaan Kreikalla, Espanjalla ja Suomella menee melkoisen kehnosti. Soiko kenenkään muun kellot?

Suunniteltu ympäristö - ympäristösuunnittelijan arkea osa 9/10

Äitini muutti tässä vappuna, huhhuh. Rankkaa sellainen. Mutta muutto meni hienosti, ja arkeen on palattu. Äidin uusi asunto sijaitsee Helsingissä, Aurinkolahdessa. Olen aikanaan käynyt Vuosaaressa lukioni ja asunutkin noilla huudeilla, mutta Vuosaari on viime vuosina kasvanut ja kehittynyt huimasti.

Meillä oli tietysti koira mukana reissussa, joten uuden asunnon ympäristöä tuli tarkasteltua ihan lähietäisyydeltä. Tein muutamia havaintoja, mikä sai minut ajattelemaan, että Aurinkolahden suunnitteluun on oikeasti panostettu.

Alueella on hurja määrä asuntoja. Ne on kuitenkin sijoitettu melko kivasti niin, että niiden väliin jää tilaa - ja tila on täytetty puistoilla, puilla, kallioilla ja poluilla. Hetkeäkään ei tule sellainen olo, että talot on survottu paikalleen - vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Myös kävelemiseen ja muuhun kevyeen liikenteeseen on panostettu. Kadut ovat leveitä ja avaria, ja suurimmassa osassa on pyöräilykaista erikseen. Pihamaisia katuosuuksia, joilla on mahdollista esimerkiksi pelata jalkapalloa tai katulätkää, on myös runsaasti. Autot on erotettu kivasti sieltä, missä ihmisten on tarkoitus olla. Kortteleiden välillä kulkee hoidettuja, ja kuitenkin varsin luonnollisen oloisia puistoja.

Noiden puistojen ja avarien katujen ansiosta Vuosaaren paras ja ikävin asia - meri - pilkahtelee silmään useista paikoista, melkein joka välistä. Ranta on suuri ja ihmisten käytössä (turkulaiset voisivat ottaa tästä oppia). On mukavaa, että rantaa pitkin pääsee kävelemään lähes koko Vuosaaren ympäri niin halutessaan. Ja tietysti meren läheisyys luo oman säväyksensä myös äänimaailmaan. Lokkien kirkuna ja tuulen pauhu kuuluvat, vaikka meri ei näkyisikään.

Kiipeilypaikat ovat tärkeitä lapsille - ja ne "omat" lapset koirille.

Osa Aurinkolahden viehätystä on myös ihana Uutela. Se on keidas vain kivenheiton päästä kaikesta muusta, mitä Vuosaarella on tarjota. Minulla on tosin edelleen henkilökohtaisesti vähän paha maku siitä, että Miina Äkkijyrkkä kyyttöineen sai lähteä Uutelan Skatan tilalta. Pidän sekä Äkkijyrkän kierrätystaiteesta että siitä maisemasta, jota laiduntavat lehmät hoitivat ja täydensivät. Ja tämän suhteen mieleeni heräsi myös huoli - kuinka kauan laidunalueet pysyvät avoimina, jos niitä ei laidunneta? Vai laidunnetaanko? En ainakaan enää huomannut aitoja, mutta toivon, että laidunnus alueella jatkuu.

Aurinkolahti on myös tosi siisti alue - osin varmaan siksi, että se on vielä niin uusi, mutta toisaalta myös siksi, että myös siihen siisteyteen on panostettu. Roskiksia on runsaasti ja varsinkin sellaisilla reiteillä, joissa ne ihmiset kulkevat kävellen. Koirille on omia pissatusalueita, vaikkakin ainakin minun koirani kiersi ne kaukaa. Mutta kuitenkin, hyvä yritys ainakin. Lisäksi siisteyteen vaikuttanee myös se, että asuntojen parvekkeita on vähän joka suuntaan - joten kaikki tihutyöt on ainakin teoriassa mahdollista havaita.

Kaiken kaikkiaan Aurinkolahdesta saa sellaisen vaikutelman, että siellä on hyvä olla. Rauhallisuus, elävyys ja avoimuus jotenkin houkuttelevat alueelle. Ja juuri tuo vaikutelma on se, mitä suunnittelulla kannattaa tavoitella - hieno ulkonäkö ei korvaa sitä, että paikka on ahdistava tai siellä on hankala liikkua. Vaikutelma on aina fiilispohjainen juttu, ja se fiilis lähtee meistä ihmisistä. Jos joku tuntuu hyvältä, se on sitä - sen parempaa sääntöä ei ole, eikä vähempään kannata pyrkiä. Tässäkin suhteessa ihminen, toimintatavat ja henkilökohtaiset kokemukset ovat ne tärkeimmät.

Ja kun jokin on tärkeää, sille löytyy aina aikaa, tilaa ja resursseja. Mutta jatketaan tästä aiheesta omana tekstinään ensi kerralla. Olen kovin kiitollinen, jos viitsit tulevaa aihetta ajatellen kertoa, mikä sinulle on tärkeää - mille on aina tilaa. Liittyi se sitten ajanhallintaan, rahaan, asumiseen tai harrastamiseen. Ja toki arvostan myös tähän tekstiin liittyviä kokemuksia Sinun asuinympäristöstäsi.

Panttiratkaisu muovinkierrätyksen ongelmiin

Muovi on raaka-aineena erittäin monikäyttöinen, edullinen ja kestävä. Toki muoveissa käytetään haitallisia pehmentimiä ja muita kemikaaleja, joista voi olla terveydellistä haittaa, mutta sekin ongelma on usein yhdistettävissä käyttötapoihin ja muutamiin tiettyihin muovilaatuihin.

Muovilaatuja on useita erilaisia, ja jokaisella on oma käyttötarkoituksensa, ja ne kestävät eri asioita. Tästä syystä muovilaatujen ominaisuudet vaihtelevat niin, että jos ne sekoittaa keskenään, ei seosta voi käyttää enää oikein mihinkään, vaan se päätyy helposti polttoon.

Muovipakkaukset ovat kuitenkin todella iso osa nykyisistä jätemääristä. Ja toisaalta, me suomalaiset olemme yksi maailman tehokkaimmin kierrättävistä kansoista. Eikä ihme, sillä pulloille ja tölkeille on mainio panttisysteemi. Panttipakkauksella on rahallinen arvo, minkä vuoksi kierrättäminen on kannattavaa.

Nämä ovat arvokkaita, ei kai kukaan enää heitä niitä roskikseen? Mutta miten on asian laita, jos kuvassa olisikin hammastahnatuubi ja shampoopullo? Miksi ne ovat monen mielestä roskia?

Panttisysteemi pitäisi jatkojalostaa - teknologia on jo olemassa, miksei sitä käytetä? Osaamme kiikuttaa kuuliaisesti pullot takaisin kauppaan, eikö samaan kassiin mahtuisi myös huúhdellut jauheliha- ja broileripakkaukset, dynot ja tyhjät shampoopullot? Ja koska kone lajittelee, myös muovilaadut pysyisivät erillään, ja jatkokäyttö olisi mahdollista.

Yhtälailla autohuollon eteisessä voisi olla palautusautomaatti tyhjille öljy- lasinpesu- jäähdytinneste jne. purkeille. Myös suojaavat pakkausmuovit voisi pantittaa - samaan kastiin toki kuuluvat myös kaupasta ostetut muovi- ja hedelmäpussit. Musti ja mirri on jo näyttänyt esimerkkiä, ja sinne voi palauttaa tyhjät eläinten ruokasäkit.

Tämä aihe alkaa olla varsin ajankohtainen, sillä EU on kieltämässä ilmaiset muovipussit. Muovin haitat ekosysteemissä ovat kiistattomia, ja muovi on kuitenkin raaka-aine, jossa on huikea potentiaali. Ei ole siis syytä kieltää muovia kokonaan, vaan sen kierrättämisestä on tehtävä yhtä helppoa ja kannattavaa, kuin juomapakkaustenkin kohdalla.

Ei muovin tarvitse erityisesti maksaa, eikä sen tarvitse olla ilmaista. Sen täytyy olla arvokasta jokaiselle käyttäjälle.

Kaupunkiluontokin on monimuotoinen - ympäristösuunnittelijan arkea osa 8/10

Aloitan jokaisen aamuni pienellä aamukävelyllä koiran kanssa. Varsinkin viikonloppuisin jopa lähiön elämä hiljenee niin, että kuulee kaiken sen, mikä muuten jää helposti huomaamatta.

Kaupunkien viheralueita ei pitäisi väheksyä monimuotoisuuden ylläpitäjinä - ne tarjoavat sellaista monimuotoisuutta, jota koskemattomasta luonnosta ei löydy.

Eläimet ja kasvit sopeutuvat, ja moni menestyy vain siksi, että omilla mieltymyksillääm ihminenkin raivaa niille tilaa - rajapintoja, erilaisia kasvualustoja ja eri korkuista kasvillisuutta ja asuinkoloja. Niitä löytyy kaupungeista ja lähiöistä paljon.

Minulla oli muutamia vuosia sitten ilo olla mukana kaupunkisuunnittelua sivuavassa luontokartoitushankkeessa. Melkein keskeltä Turkua havaittiin tuon kartoituksen aikana hirvi, keskellä kirkasta päivää. Lisäksi hiukan harvinaisempia kasvilajeja, sekä esimerkiksi harmaapäätikka. Se luonto, joka on keskellä arkea, jää helposti huomaamatta - ja kun ei sitä huomata, se jää myös vaille arvoa.

Tämä kettu on kuvattu keittiön ikkunasta aamuvarhain.

Huhtikuun alkupuolella sai Turun sanomista lukea haukasta, joka oli saalistanut itsensä kiipeliin. Aika peloton kaveri - juttu kuvaa hyvin sitä, kuinka saaliseläimet sopeutuvat kaupunkiin, ja petolajit niiden perässä. Meidänkin pienistä lähiömetsistä löytyy ainakin varpushaukka ja huuhkaja, sekä tiedetään pari havaintoa ilveksestä. Eikä ihme, sillä valkohäntäkauriit ja puput kuuluvat vakiokalustoon. Myös kettuja ja supikoiria näkee usein. Myös molemmat käärmelajit kuuluvat täällä vakiokalustoon - pellon asukit kun kuuluvat niiden ruokavalioon

Olen itse oppinut näillä varhaisilla aamulenkeilläni tunnistamaan lintuja äänten perusteella. Ruissalon lintujen valtava laji- ja yksilömäärä muodostaa tottumattomalle aikamoisen kakofonian, mutta täällä lintulajeja ja yksilöitä on hiukan vähemmän, ja melkeinpä kaikki on helppo havaita myös silmin. Helpottaa oppimista kummasti, vielä, kun suurin osa lajeista on niitä tuttuja. Jos joskus havaitsee äänen, jota ei tunnista, siitä on otettava selvää (näin opin tunnistamaan kottaraisen ja laulurastaan laulusta) - ja joskus taas ei kuule mitään, mutta näkee selvästi jotakin vähän erikoisempaa (tätä kautta opin pikkuvarpusen ja taviokuurnan - vähän harvinaisempi muuten sekin).

Taviokuurna pihlajassa

Sovitaanko siis että lopetetaan se kaupunkiluonnon mollaaminen, ja etsitään siitäkin se kauneus - joka päivä. Kaupunkiluonto on tärkeää meille ihmisille, ja se on tärkeää myös monimuotoisuudelle. Arvostetaan sitä, ja turvataan sen säilyminen - sekä meidän ihmisten, hulevesihuollon että sen biodiversiteetin takia.

Harrastukset, ympäristösuunnittelijan arkea osa 7/10

Kaikella, mitä teemme, on jonkin sortin ekologinen jalanjälki. Merkittävää on se, kuinka moni jakaa sen yhden harrastuksen jalanjäljen kanssasi, ja tehdäänkö sen hyväksi mitään, että ympäristövelka tulisi maksetuksi takaisin.

Esimerkiksi luonnossa liikkumisen jalanjälki rajoittuu lähinnä varusteisiin, reittien rakentamiseen ja kunnossapitoon sekä kulkemiseen lähtöpaikalle. Koska samoja reittejä käyttävät vuosittain sadat, jopa tuhannet ihmiset, on yhden ihmisen kohdalla merkittävin vaikutus omalla hifistelyllä - kelpaavatko vanhat kengät, vai onko saatava se uusin ja paras high tech-malli? Tässä puhutaan kestävyydestä, mutta myös kierrätettävyydestä.

Luonnossa liikkumisen osalta kuitenkin ekologinen jalanjälki jää kuitenkin kokonaisuutena suurella todennäköisyydellä plussan puolelle. Tämä johtuu siitä, että se ympäristö, jossa harrastetaan, tuottaa samalla, kun sitä käytetään. Se sitoo hiiltä, tuottaa materiaalia sekä puhdasta hengitysilmaa, pohjavesivaroja ja ruokaa - vaikka me emme sitä hyödyntäisikään.

Sen sijaan esimerkiksi palloilulajit ja jääkiekko kuormittavat juurikin harrastusympäristön vuoksi enemmän. Halleja jäähdytetään ja lämmitetään, ne valaistaan ja rakentamiseen sekä ylläpitoon käytetään vettä ja materiaaleja. Näiden harrastusympäristöjen ekologiseen jalanjälkeen on mahdollista vaikuttaa mm. parantamalla energiatehokkuutta.

Lisäksi omaa harrastuskuormaansa voi kompensoida. Harrastuksista ei kannata ottaa paineita ja niiden jalanjäljestä kantaa huonoa omatuntoa. Mutta on hyvä tiedostaa, että on mahdollista harrastaa jotakin erittäin ekologista sen kuormittavamman ohella. Esimerkiksi kierrätysaskartelu, puutyöt tai hirsirakentaminen sekä pienviljely luomuna voisivat olla sellaisia. Näistä mikään ei kuluta luonnonvaroja, joita ei ole, ja varsinkin luonnomateriaalit jopa sitovat itseensä hiiltä.

Kovin paljon ympäristöystävällisempää ruokaa on vaikea löytää, kuin se, mikä on viljelty ilman fossiilisia polttoaineita käyttävää konevoimaa, eikä sitä ole kuljetettu yhtään ylimääräistä kilometriä. Todellista lähiruokaa. Viljelyksillään voi myös estää ravinnepäästöjö vesistöihin sekä käyttää lähes ilmaisia viherlannoitteita.

Mikäli tonttia riittää, ei koskaan ole huono idea istuttaa puuta. Olkoon se tuottava tai tuottamaton, se on aina omalla tavallaan kannanotto sekä ympäristön että historian puolesta. Puilla on paljon positiivisia vaikutuksia, ja niiden kasvua on mielenkiintoista seurata. Ja mikä parasta, ne ovat myös tarinaa kertovia muistomerkkejä, jos niille sellaisen merkityksen haluaa antaa.

Voisiko egonpönkitysmetsästyksellä tehdä hyvää?

Ookoo. Tämä ei nyt ole ihan hirvittävän maailmoja syleilevä aihe, eikä se edes liikuta kovin monia. Mutta näin unia leijonista, ja siitä se sitten lähti.

Moni varakas metsästäjä lähtee safarille tai metsästysmatkalle erikoisemman kaadon perässä, kohteita on varmasti monia. Mutta eikö nämä tyypit voisi värvätä tekemään työtä uhanalaisten lajien puolesta?

Monissa lajeissa on yksilöitä, jotka ovat sairaita tai vahingoittaneet itseään. Mitä pienempi kanta lajilla on, sitä enemmän yhden yksilön menetys vaikuttaa. Nykyisellä lääketieteellisellä osaamisella vammoja ja sairauksia voitaisiin hoitaa. Eläinyksilöistä halutaan myös tutkimustietoa, ja joskus niiden siirtäminen suojelualueelle tai pois asutuksen liepeiltä voi olla perusteltua.

Villin eläimen, ja varsinkaan tietyn yksilön jäljittäminen ei ole koskaan helppoa. Metsästyskokemuksen hienous perustuu uskoakseni nimenomaan siihen jännitykseen ja pirkään työhön, joka tehdään ennen onnistunutta kaatoa. Olisiko sillä siis minkään luokan käytännön merkitystä, jos luodin sijaan aseen piipusta lähtisikin rauhoitusaineampulli?

Hyöty lienee molemminpuoleinen - metsästäjien tietotaito saataisiin hyvään käyttöön, lajien yksilöitä pelastettua, ja käytännön luonnonsuojelua tehtyä tehokkaasti, sekä metsästyksen imago muuttuisi parempaan suuntaan. Eikä mikään estä ottamasta valokuvaa onnistuneesta kaadosta - ero on vain siinä, että eläin ei menetä henkeään sen kuvan vuoksi.

Ja niin - metsästysmatkailuhan on myös bisnes. Rahaakin olisi mahdollista tehdä. Eikä silti ole tarvetta muuttaa metsästettävien lajien metsästystä, riista voisi halukkaiden lautaselle kuulua edelleen.

Eikö tätäkään ole kukaan aiemmin ehtinyt miettimään?

Metsä on tärkeä - myös vaaleissa. Ympäristösuunnittelijan arkea 6/10

Olen tänään puhunut puhelimessa. Paljon. Se ei ole itseasiassa mitenkään kovin kummallista. Mutta se on, että minuakin cityvihreäksi tituleeraava tyyppi kirosi naapurinsa metsähakkuut, ja sanoi, että ei äänestä ketään, joka etelän viimeisiä metsiä uhraa metsäkoneen alle.

Ymmärrän sen oikein hyvin. Kyllä minäkin suuttuisin, jos joku veisi vehreät näkymäni, näkö- ja meluesteen sekä tuulensuojan. Sitä paitsi etelän metsistä iso osa kuuluisi jo luontoarvojensa puolesta suojelun piiriin. Ja ehkä niitä hakataan juuri siksi - kukaan ei ole ehtinyt vielä sanomaan, että tuossa elää liito-orava, lehtopöllö tai merikotka. Äkkiä hakkaamaan, ettei mitään suojeltavaa ehditäkään löytää.

Minun mielestäni tämä on lähinnä surullista. Metsät kasvatetaan puupeltoina, joista puuttuu sekä ikäluokkien että eläin- ja kasvilajien monimuotoisuus. Tasaikäinen puusto on helppoa koneille - ja puun laatu keskimääräisen kehnoa. Ehkä siihenkin on alettu heräämään. Miksipä muuten vanhoiksi ehtineet, viimeiset oikeat metsätkin yritettäisiin väen vängällä tuhota? Siellä on sitä järeää tukkipuuta, mitä puupelloista ei löydy.

Jos haluamme kutsua Suomea vielä metsien maaksi, olisi ehkä paikallaan alkaa panostaa metsiin - metsä on enemmän kuin puukuutioiden määrä. Itseasiassa olisi aika alkaa panostaa laatuun - sutta ja sekundaa saa halvemmalla, mitä siitä nyt maksetaan. Laadulla saa mainetta, kunniaa ja hyvinvointia, mikä on korvaamatonta ja haluttua.

Jos et ole vielä ehtinyt äänestämään, niin mieti tarkkaan, kenelle äänesi annat. Sille, joka kuivattaa tutun hillasuon ja kaataa lähiösi viimeisen metsikön, vai sille, joka ymmärtää ympäristön arvon - ei euroina, vaan laatuna. Mieti myös, mitä tiedät ehdokkaastasi - onko budjetista leijonanosa peräisin metsäyhtiöltä, vai onko se tienattu omin pikku kätösin? Onko vaalirahoitusta edes ilmoitettu? Älä sorru äänestämään tuttua naamaa, vaan panosta laatuun. Demokratia on kansanvaltaa vain, jos otamme äänellämme kantaa siihen, mitä haluamme.

Jos onnistuin hiukankaan herättämään sinussa huolta ympäristöstäsi ja ehdokkaasi arvoista, tarkista nämä kaksi sivustoa:
Suomen luonnonsuojeluliiton vaalitavoitteet
Facebookin "Äänestän vain vaalirahoituksensa ennakkoon ilmoittautunutta"-tapahtuma

Itse äänestin jo ennakkoon. Tunnen ehdokkaani hyvin - hänen arvomaailmansa kohtaa omani, ja hän osaa ajatella omilla aivoillaan. Hän on potentiaalinen läpimenijä, ja varmasti tuo mukanaan paljon uutta ja tuoretta - tervetullutta - näkökulmaa politiikkaan. Minä äänestin lähiömetsien, karujen soiden, ennaltaehkäisyn ja avoimuuden puolesta.

Positiivisuus - ympäristösuunnittelijan arkea 5/10

Facebookissa kiertää sellainen positiivisuushaaste, olet ehkä törmännyt. Viikon ajan pitää joka päivä kertoa kolme positiivista asiaa, ja haastaa joka päivä mukaan joku muu. Idea on varsin kiva, koska negatiivisia asioita tulee leviteltyä niin paljon muutenkin - mutta positiivinen on rakentavampaa. Minutkin haastettiin, ja jotenkin päädyin miettimään positiivisuuden merkitystä laajemminkin.

Kieltämättä positiivinen vaihde on toisinaan hiukan hankala löytää - tälläkin hetkellä pettymyksiä tulee vastaan ihan joka hetki, ja kai minussa jo kytee jonkinlainen kolmenkympin kriisikin. Tuntuu, että on kauhean paljon asioita tekemättä, ja niiden saavuttaminen näyttää mahdottomalta tehtävältä. Elämä tuntuu nakkelevan kapuloita rattaisiin oikein sarjatulella. Lopulta kuitenkin on pakko uskoa siihen, että tämä on vain vaihe  - ja vaikkei olisikaan, niin ei se siitä ainakaan paremmaksi muutu murehtimalla. Elämä on elämistä varten.

Positiivinen elämänasenne ja tapa tarkastella asioita on ympäristösuunnittelijan perusedellytys. Asioita ei voi muuttaa paremmiksi, jos ei usko, että siihen pystyy, eikä siihen, mitä tekee. Olisi paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn, ja todeta, että tämä maailma on menetetty jo, odotetaan seuraavaa. Mutta nini kauan kuin meillä on vain yksi pallo, ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä sen puolesta kaikki, mitä voidaan. Joko onnistumme tai emme - mutta yrittämisen puutteesta ei ainakaan voi syyttää.

Positiivisuus ei ole mitään muuta kuin mahdollisuuksia. Sitä uskoo ihmeisiin ja mahdottomaan, suistaa maailman radaltaan ja jaksaa puurtaa kun asiat ovat oikeasti tärkeitä ja niihin uskoo. On pakko uskoa myös itseensä, omaan osaamiseensa ja omaan näkemykseensä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö muidenkin näkemystä ja osaamista osaisi arvostaa - senkin näkee mahdollisuutena.

Kun asiat kääntää positiivisiksi, yleensä myös saa enemmän. Kun hymyilet, saat hymyn - näin onnellisuus kaksinkertaistuu jakamalla. Onnellisena on helpompi olla positiivinen, ja positiivisella asenteella on helpompaa olla onnellinen. Siksi onkin niin kummallista, että kaikessa päätöksenteossa kuitenkin helposti keskitytään aina ottamaan pois - mitä saavuttaisimmekaan, jos joskus antaisimme? Mahtaisiko hyvä kuitenkin jatkaakin sillä tavoin kasvuaan?

Tämä ei ole rikki revitty rotta. Se on pöydänkulma ja tuolinjalka, joita ei ole hajotettu, sekä sohva, jossa on vielä täytteet ja ehjä päällinen. Se on myöskin kenkä, jossa ei ole hampaanjälkiä, sekä seinä, jota ei ole syöty.

Koska luit tämän, haastan Sinut levittämään positiivisuutta ympärillesi - haasteen ohjeet ovat tekstin alussa.

Minun toisen päivän positiivisuuteni ovat:

1. Myrsky - tuuli riepottaa oikein huolella, ja sen voima on mahtava. Onneksi sitä saa vain katsella ikkunasta.

2. Eiliset treenit helpottivat, eikä selkä kipuile enää kovin pahasti.

3. Selvittiin lapsukaisen kanssa aamusta erittäin mallikkaasti ja tappelematta. Tämä on tällä hetkellä suoranainen ihme, kun tempperamentti on kummallakin mitä on, ja tämän hetken lisämausteena vielä ihana uhmaikä, eikä yleensä mikään ole hyvin. Ihmeitäkin siis tapahtuu, ihan oikeasti!

Luontoyhteys - ympäristösuunnittelijan arkea osa 4/10

Tänään, pääsiäismaanantaina, suurinta osaa suomalaisista siunattiin vapaapäivällä ja todella kauniilla säällä.

Minäkin yritin saada perheeni liikkeelle luontoon nauttimaan päivästä. Kurjenrahkan Savojärven kierros olisi pituutensa puolesta sopinut lapselle, ja suomaisemat eivät meidän kotihuudeilla kuulu valikoimaan. Halusin siis viedä perheeni sinne, missä voi nähdä ja kokea jotain sellaista, mitä lähimetsiköistä ei löydä.

Tajusin itse kaipaavani luontoon, tarkkailemaan kevään merkkejä erilaiseen ympäristöön, kaikilla aisteilla. Kotona liikenteen melu kuuluu vähintäänkin vaimeana myös metsiköissä. Täällä ulkona liikkuessa tulee kiinnitettyä jopa ehkä liikaa huomiota ihmisten jälkien tarkkailuun - lasia, roskia ja koirankakkaa saa varoa koko ajan. Kyllä täälläkin lintuja kuulee, tosin eniten niitä ihan tavallisia - talitintti, varpunen, käpytikka, harakka, närhi ja satunnaisesti varpushaukka varastavat korvien huomion. Nenän täyttää yleensä kaksitahtibensa, diesel tai Naantalin jalostamon sulotuoksut vaihtelevine aromeineen.

Olisin halunnut aistia enemmän. Ja opettaa myös lapseni liikkumaan luonnossa, havaitsemaan kaikilla aisteilla, oppia lukemaan luontoa. Vain siksi, että luonnossa oleminen on terveellistä, ja vain luonnossa liikkumalla oppii ymmärtämään sen merkityksen meille ihmisille ja ekologialle. Tämä on mielestäni ykai tärkeimpiä asioita, joita voin vanhempana lapselleni tarjota - yhteenkuuluvuuden tunne johonkin suurempaan, ja ymmärrys siitä, miten pieni ihminen maapallolla on. Ettei luonnossa tarvitse pelätä, vaan siellä oleminen on nautinto. Toisaalta on tärkeää opettaa, kuinka voimakkaasti se yksi ihminen voi ympäristöään muuttaa, sekä hyvässä että pahassa.

No, ehkä tästä jossittelevasta sävystä jo arvaat, että emme lähteneet Savojärvelle haistelemaan turpeen tuoksuja, etsimään kurkia tai kuuntelemaan ihan erilaisen lintulajiston konsertointia. Tulin vain todenneeksi, että taloudessamme asustaa yksi, jonka luontosuhdetta ei ole lapsena rakennettu kunnolla. Mutta, ehkä sekin vielä joskus tajuaa, miten paljosta jää paitsi - toivon kovasti, että eskari ja peruskoulu teettävät sellaisia tehtäviä, että vastarannankiiskikin saadaan lähtemään mukaan. Siihen asti pitänee etsiskellä samanhenkistä retkeilyseuraa muualta.

Kuvan on ottanut se samanhenkinen ystäväni T. Luhtala

Olet mitä syöt - ympäristösuunnittelijan arkea osa 3/10

Väistämättä joskus jokin ruoka pääsee vanhenemaan. Mutta hei, suunnittelemalla ruokailut ja ostokset järkevästi, hävikin saa pienenemään.

Useimmiten pelkkä päiväyksen ylittäminen ei tee ruuasta vielä syömäkelvotonta, ja silloinkin, jos itseä epäilyttää, niin useimmiten koira on vielä sitä mieltä, että nenän alla on taivaalliset herkut. Ja koira onkin biojätemyllyistä paras, vaikka kasvattaa sekin itsessään jo hiilijalanjälkeä. Toisaalta koira tuo mukanaan myös muita etuja, joten sen omistamisen tai hankkimisen ei tarvitse kaatua ympäristönäkökulmiin.

No kuitenkin, takaisin aiheeseen biojätteet. Jos ei koiraa ole, on kompostointi ihan ehdottomasti paras vaihtoehto. Näkyvien ympäristöongelmien eli rottien vuoksi ruokajätteille kannattaa hankkia kunnollinen lämpökompostori. Kompostointi on ekologista, vaivannäöstään saa palkkioksi ravinteikasta multaa, ja varsinkin lapsiperheissä kompostoinnilla on myös kasvatuksellinen näkökulma. Lapset oppivat yllättävän paljon, kun saavat olla mukana touhuamassa, ja omassa kompostimullassa kasvatetut rengasperunat ovat todennäköisesti maailman parhaita perunoita. Varaudu kuitenkin siihen, että puutarhurointi herättää aikamoisen määrän "Miksi?"-kysymyksiä.

Oman maan satoa

Syöminen muodostaa noin kolmanneksen keskimääräisen suomalaisen ympäristökuormasta. Ruokahävikin vähentäminen lohkaisee siitä jo ison osan, mutta muitakin tapoja on. Silloin tällöin voi vaikka syödä lounaaksi raikkaan, ruokaisan salaatin, ja toisinaan valita possunleikkeen tilalle täytetyn paprikan tai juurespihvejä.

Ohrakin on ekologisempi valinta, kuin riisi, ja kotimainen peruna parempi kuin ulkomailta kuskattu bataatti. Ruokavalio saa vain laajennusta kasvisruuasta - uusia elämyksiä eri kulttuureista, huikeita, tuoreita makuja - terveellisesti ja kevyesti. Kesä ja sadonkorjuuaika ovat kotimaisten kasvisten kulta-aikaa. Nälkää ei varmasti tarvitse nähdä, kun toripöydät ja pellot pursuavat lähituotteista!

Eikä oikeasti ole kovin paljon parempaa fiilistä, kuin se, kun lapsi vetää onnellisena oman maan porkkanoita melkein suoraan maasta. Ruoka on hyvää, terveellistä, täysipainoista - ja osa kulttuuria. Sen avulla voi oppia uusia tapoja, koostumuksia ja makuja. Ruoka on paljon enemmän kuin erilaisia sekoituksia ravintoaineista. Se on elämys, matka ja seikkailu. Se on osa tärkeitä hetkiä ja kokemuksia.

Niinpä sitä olisi syytä arvostaa - olkoon se, mitä lautaselle kasaa, parasta mahdollista, kaikin tavoin. Ruoka on elämää sen kaikissa merkityksissä - se on osa meitä.